Näe minut sellaisena kuin olen

(To English readers I must apologize that this post is in Finnish. It is aimed mainly to my Finnish friends (and family) and mostly I was just too lazy to start to translate it to English since I originally wrote it in my mother language in a gust of frustrations and revelations. I promise you, you won’t miss anything and I’ll re-write the highlights of it later on. And this wont become a habit either;) the blog is in English, since most of my friends are international, so it is just more convenient to everyone. )

Kylläpäs matkustelu kannatti. Luulen että raahasin mukanani parhaimmat kokemukseni ja opetukseni ikinä. Jännittää kun ajattelen mitä tulen kirjoittamaan ja mitä haluan tehdä seuraavaksi elämässäni. Mutta sydämessäni on ääni joka sanoo, että tähän suuntaan on hyvä mennä ja vanhat asiat on parempi nyt jättää taakse. Kädet alkavat olemaan niin väsyneitä niiden kantamiseen ja pää alkaa olemaan ihan tiltissä niiden ajatteluun. Sama, jo vuosia kestänyt oravanpyörä pitää nyt vihdoinkin pysäyttää ja oravat pitää päästä luontoon leikkimään ihan omia leikkejään.

Jo ensimmäisenä yönä Suomessa tajusin ajattelevani aivan samoja ajatuksia kuin ennen lähtöäni. Ne valtasivat mieleni ihan yhtä kivuliaina, neuroottisina ja nalkuttavina kuin aikaisemminkin ja olin yllättynyt kuinka paljon lisävoimaa ne olivat ehtineet keräämään taakseen, vaikka monet niistä olivat olleet täysin poissa mielestäni koko matkani ajan. Olisihan se pitänyt muistaa, että sen minkä taakseen jättää edestään löytää, mutta silti niiden paluu tuntui aika ra’alta tavalta palata todellisuuteen. Tänä aamuna, pitkän viikonloppuni jälkeen, kun istuin bussissa matkalla töihin (tosiaan, ensimmäistä kertaa 1,5kk) mieleeni tuli taas tuo tuttu ohje ystävältäni: Parhaimmat tarinat kehittyvät vasta kotiin palaamisen jälkeen. Ehkä tämä on tosiaan vain sitä – alitajuntani käsittelemät tarinat jotka olivat seikkailujeni jännityksestä puskettu pois mielestä, vyöryvät nyt takaisin prosessoitavaksi, jotta niistä oikeasti voisi kehittyä (toivottavasti jopa) eeppinen tarina, jonka opetukset vievät kertojaansa kohti onnellisempaa loppua.

Siinä siis se ensimmäinen viikonloppuni. Opetteluun tuntea myötätuntoa niitä kaikkein inhottavimpiakin löytöjä kohtaan mitä sisältäni kumpusi. Kotona olemisen onnen alla kyti kipinä joka poltteli mieltä ja räiski sisuksissa. Ja hiljalleen tajusin, ainakin edes vähän, siitä miten hienon silmukan olin itse itselleni punonut ja miten hitaasti mutta varmasti se oli kiristynyt vuosien saatossa. Mikä se oli mitä olin taakseni jättänyt ja edestäni taas löytänyt. Ja ymmärsin miten olen jo pidemmän aikaan ollut läpikotaisin kyllästynyt siihen. Siihen pitää tulla muutos.

Joten haluan tässä ja nyt tehdä selväksi minkälaisia naamioita olen luonut ja mistä haluan luopua jotta niiden alta voisi oikeasti paljastua jotain aidosti kauniimpaa. En jaksa enää markkinoida näitä valeasujani. Mainostamaan, että niiden alla oleva pieni, herkkä ja hämmentynyt ihminen on täysin vailla virheitä ja täydellinen. Haluan kertoa tämän kaiken tänne, koska tämä paikka nyt lähinnä oli se foorumi joka toimi historiassani isona osana niiden naamioiden ja asujen koristeluun. Totta kai ylläpidin niitä myös sanoillani, teoillani ja olemisellani, mutta ainakin tänne tulen jättämään tämän muistutukseksi mitä virheitä en enää halua toistaa. Joten aloittakaamme dis-identifioitumisen ihana tuska ja vapaus.

Vastoin mitä olen mahdollisesti sanonut tai tuonut ilmi:
Minä en ole urheilija, voimailija, treenihullu, terveysintoilija tai ikidiettaaja. Minä en aina syö oikein, minä en aina ole sinut kehoni kanssa, minä en aina ole salilla ja tiedä kaikkea treenaamisen saloja. Minä en aina edes tykkää mennä salille ja minä en ole 365 päivää vuodesta hyvässä kunnossa ja aina laihtumaan päin. Treeni-intoni ei ole aina sama ja treenitulokseni eivät ole kokoajan nousuun päin. Kehossani on jälkiä sairauksista joita en tule pystymään ikinä muuttamaan toisenlaiseksi vaikka asuisin salilla ja laihtuisin 30 kiloa – todennäköisesti se vain korostaisi niitä entisestään. Ja on hyvin, hyvin, HYVIN todennäköistä että tulen pysymään tämän kokoisena kuin olen nyt, aina. Tai jopa hiukan pyöreämpänä vielä. Koska olen aina ollut tämän kokoinen. Ja (mitä vihdoin haluan oppia hyväksymään nyt) se on hyvä niin.

Olen koittanut pitää yllä tätä kuvaa jotta voisin vihdoinkin tuntea että olen hyväksytty kehoni kanssa. Jotta voisin olla jotenkin “valmis” ja ansaita omakseni edes jonkinlaista ihailua ja erikoisstatusta. Pääsin hyvään kuntoon, kyllä. Laihduin hyvin paljon sairauteni jälkeen, kyllä. Muutin elämäntapani ja otin vastuun omasta terveydestäni ja tulin kotiin niin voittajana kuin niillä korteilla pelatessa voi tulla. Mutta jossain vaiheessa tuli raja vastaan ja kesti pitkään tajuta kuinka paljon sen ylittäminen minulle maksoi. Menetin käsityksen siitä mikä on oikeasti hyväksi keholleni ja mihin se on todellisuudessa kykeneväinen. Lopulta laihdutin ja treenasin itseni liian pieneksi ja kuukautiseni katosivat pitkäksi aikaan. Tervetuloa taivaisiin kasvanut osteoporoosiriski ja hormoniheittelyt – jotain mitä joskus vannoin että en enää ikinä altistaisi itseäni. Unohdin missä terveyden ja idealisoimisen raja menee niin totaalisesti että joskus häpesin painoni noustua lähteä ulos asunnostani koska minua odottivat siellä ihmiset jotka olettivat minun olevan vielä paremmassa kunnossa ja vielä laihempi kuin aikaisemmin.  Ja totta kai he odottivat sitä, puhuinhan siitä niin paljon miten vietän aikani salilla, miten aina söin heidän seurassaan hyvin ja miten peruutin tapaamisia koska treenit menivät kaiken edelle. Kiroukseni oli laatia uudelleen entistä hienompia tarinoita hyvinvoinnistani ja onnistumisestani sillä olin riippuvainen sen luomasta ihailusta ja validaatiosta. Mutta jos annettu hyväksyntä perustuu valheelliseen kuvaan, ne antavat vain hetkellisen hurmion joka lopulta muuttuu tuhkaakin harmaammaksi ja hauraammaksi kun muistaa taas sen mitä kuvan takana oikeasti seisoo. Silloin jopa itse itsellesi sanomat kauniit asiat tuntuvat synniltä – miksi minä uskoisin sinua, kun en usko itseänikään? Sisälle jää vain jyrsimään heikko, mutta aina niin kiduttavan sinnikäs toive siitä että tulisi yhtä rakastetuksi ja kohdatuksi vaikka astuisi satiiniverhojen takaa esille keskeneräisenä, alastomana ja aitona. Että minussa nähtäisiin muutakin kuin se mitä minussa nähdään ensimmäiseksi – kehoni.

Ristiriitani johti lopulta emotionaaliseen huvipuistoajeluun jossa tunsin olevani onnistunut vain jos söin täydellisesti tai mahduin tiettyihin vaatteisiin tai kyykkäsin salilla tietyn verran ja jossa tunsin olevani mitätön kun kaikki vastakkainen vihdoin tapahtui. Kehoni väsyi niin että se ryhtyi kiukuttelemaan oikein toden teolla saadakseni minut pysähtymään. Jotta se saisi vihdoinkin levätä, palautua siihen missä sillä on kaikkein parhain olla. Ja sen kiukuttelun keskellä koitin vielä epätoivoisesti pitää kiinni luomastani kuvasta.

“Minulla on kaikki hallinnassani. Tämä ei ole minun syytäni. Pidän lupaukseni, pidän kuvani. Olen ollut lomalla. En (muka) välitä. Treenikausi alkaa kohta taas.”

Ja huonona onnena, kun olin laihimmillani (en terveimpänäni), sain vielä kuulla entiseltä poikaystävältäni, että en ole vieläkään hyväksytty kehoni kanssa, että en ollut tarpeeksi – en riittänyt silloinkaan. Se iski niin syvälle ja niin helposti että kesti pari viikkoa tajuta kuinka sisälläni velloi vain syvä hämmennys, turhautuneisuus ja viha. Siitä lähtien totuus teki kaikkensa että se saisi minut heräämään siihen että vahingolliset selviytymiskeinoni eivät enää tehonneet. Ahmin itseeni sen kaiken mitä koin että olin jäänyt paitsi ja hain epävarmuuteeni, eksyneisyyteeni ja häpeääni lohdutusta ruuasta. Tein sitä salaa, muilta piilossa, koska kuvittelin että jos muut eivät tiedä siitä voin uskotella itsellenikin että niin ei koskaan tapahtunut ja rangaista itseäni salilla myöhemmin kolme kertaa armottomammin. Näin jopa unia jotka toistivat sitä samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen – söin ja ahmin, häpesin, rankaisin, tunsin ahdistusta, lohdutin itseäni ja söin.

Lopulta pahoinvointini vei minut tähän pisteeseen jossa en voinut sulkea enää silmiäni siltä ja uskotella itselleni jotain muuta.  Se oli tasan parin sekunnin kestävä valaistuminen ja näin miten oma ylpeyteni oli pidättänyt minua puhumasta näistä asioista aikaisemmin. Ylpeydessäni pidin siitäkin kuvastani kiinni että “Minä ainakin olen niitä naisia jotka ovat täysin sinut itsensä kanssa. Se on heikkous hävetä itseään, niin monet naiset tekevät sitä, mutta en minä, ikinä.” Se ylpeys on vain vahvistanut sitä kiduttavaa häpeän ja syyllisyyden kierrettä ja pitänyt minut kiinni uhrin asemassani. Siksi en ole hakenut aikaisemmin apua. Sen takia olen vain itsepäisesti pitänyt kiinni itseluodustani imagostani jota olen ollut niin hyvä valehtelemaan suuremmaksi – sekä muille mutta eniten itselleni.

Tämä saa nyt riittää. En jaksa enää käyttää näin montaa naamiota. Mokasin. Emä-mokasin. Ja haluan nyt oppia siitä ja nousta jaloilleni. Haluan kertoa että en halua enää olla mitään erityistä. En halua olla urheilija, graafikko, taiteilija, aina iloinen, terveysintoilija, onnistuja, hippi tai mitä tahansa niistä sanoista mitä olen sanonut identifioidakseni itseni edes joksikin kun sisälläni olen tuntenut että olen hyvin vähän mitään niistä. Haluan vain olla. Koska vihdoinkin ymmärsin että minussa on kaikki adjektiivit, joka ikisellä kielellä mitä tästä maailmasta löytyy ja siltikin minä olen aina yksi verbi – olla.

Tästä edespäin haluan keskittyä entistä intohimoisemmin oman sisimpiäni todelliseen rikastuttamiseen, en siihen miten kauniisti ulkokuoreni osaan koristella rikkaan näköiseksi. Se on ollut vain vahingollinen selviytymiskeinoni, mitä haluan nyt on kehittää siunaavaksi elämisentavaksi. Haluan kasvattaa enemmän rauhaa, myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä itseäni kohtaan. Rakastaa kuvieni takana seisovaa pientä, herkkää ja hämmentynyttä ihmistä. Luoda ja kohdata sitä onnistumista, hyväksyntää ja rohkeutta itseni sisältä enkä muiden sisältä. Että tiedän riittäväni itse itselleni ilman illuusioita ja sen kautta voin olla myös riittävä muille, rehellisempi, avoimempi ja alastomampi.

Lopetan myös treeniasioista puhumisen nyt. Sanon jos kysytään, mutta ylimääräinen, turha pälpätys loppuu kokonaan – toivottavasti myös muidenkin egokeskeisten asioiden suhteen. Että ei tarvitse sanoilla enää ihan niin paljon paikata tai peitellä asioita joita koen miinuksiksi itsessäni. Tämä vapauttaa minut kohtaamaan rauhassa sisäiset demonini ja kuulemaan paremmin sen mitä oikeasti haluan.  Ja ainakin tämä on nyt kirjoitettu mustana valkoiselle, eikä vain pääni sisäisiin ailahteleviin aaltoihin, joka on kuin yrittäisi sanella rantahiekkaan totuuksia vain nähdäkseen niiden huuhtoutuvan mereen hetkeä myöhemmin.

Ryhdyn kasvattamaan sydäntäni hyväksymään sen mitä on nyt, tässä hetkessä. Ei huomenna, ei eilen. Vaan mitä minulle kuuluu nyt. Sinulta pyydän vain sitä mitä haluan antaa takaisin:
Jos näet minut laihempana tai lihavempana, sairaampana tai terveempänä päiviä, viikkoja tai kuukausia tämän kirjoituksen jälkeen…niin näe minut niin kuin silloin olen. Siinä ikuisessa “tässä hetkessä”  jossa asuu ainainen potentiaali muutokseen. Minä en enää jaksa selitellä tai pyytää anteeksi.

Joten jos näet minut, niin näe minut niin kuin silloin olen. Minäkin haluan nähdä sinut niin kuin sinä olet.

Compassion

Kiitos ystäväni teidän siunauksista
Haluan vain kiittää niitä ystäviäni jotka ovat sinnikkäästi nähneet minun sisälleni, eivätkä niihin asioihin joita koitin niin uutterasti maalailla ulkopuolelle. Jotka ovat rakastaneet minua laihana että pyöreänä. Voimakkaana että heikkona. Ja ovat nähneet minut kauniina naamioideni takaakin.

Eniten haluan kiittää tässä sinua J. Sinä olet avannut sisälläni niin monia salaisuuksia pyyteettömän rakkautesi kautta. En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan kuinka rauhassa sielu voi lepää, kun se saa vain levätä. Olet villi sielunsisareni.

Ja haluan kiittää isääni joka vuosien jälkeen tajusi pyytää anteeksi samalla antaen minun kuroa kiinni kosketustani sisäiseen lapseeni joka niin syvästi tunsi (ja edelleenkin ajoittain tuntee) itsensä turhaksi ja ei yhtään tärkeäksi. Scott, Norman, Mohini, Laura ja Kari olette kaikki olleet ohjaamassa minua oikealle tielle ja olen ollut niin siunattu löytäessäni niin viisaita, vanhempia opettajia elämääni kuin te.

Teidän ja itsenikin ansiosta uskallan sanoa nämä asiat, lopettaa vahingolliset tapani selviytyä ja uskoa että näin sopivasti keskeneräisenä olemisessa asuu suuri potentiaali muuttua jokaisessa hetkessä.

“Truly, our biggest fear is not that we are incapable, our biggest fear is that we are powerful beyond imagination.”

Almost home

Yep. Arrived at Bangok. I arrived here at night time, still quite tipsy from the parties in Krabi. We said goodbye with my brother at the airport where he continued his journeys back to home and I’m still gonna be here couple of days. I was in very high spirits and have to say that this has been the best New Year Celebration ever. We had so much fun! When it gets down to it, Thai people really know how to celebrate and have a party! I was very knackered when I arrived back to Cozy Bangkok Guest house last nigh, but now, after sleeping 12 hours in an A/C room I’m ready to thinking about my next plans again…at least to some extend.

I have to be careful where to go tho’. There have been big political riots in Bangkok lately so some areas of the city should not be entered at all. Apparently at least two people have died (if we believe what the government is saying) and 110 injured.  Well, I saw nothing when I arrived here last night, but even though the good night sleep I might just skip everything that involves lots of walking and sun and tourists. I might as well take a taxi (30BAHT) to the biggest shopping center called MBK and walk around in there.

MBK Center, Bangkok

I was there once already but the whole complex was SO huge that I was able to just browse through the first two floors and there was still 3 left! I thought that I might as well pamper myself a bit and decided to find a good hair salon and do something to this sun damaged pile of hemp that I have as a hair currently.

There are two contradicting things in my head. On the other hand I’m very keen on going home, but on the other hand it would be sooo cool to continue traveling. I was actually very surprised how much I enjoyed arriving back to Bangkok. The whole city felt completely different after seeing some of the other Thailand first.

I got to know so many amazing Thai people and understood more about their culture so after that Bangkok didn’t seem such a bad place anymore. Even tho’ arriving at night I was whistling the famous Thai reggae song (Too Ter Tam from Job2Do, check below!) out loud and greeting people in Thai and saying Happy New Year to everyone.

I was completely stress free, since I knew what kinda guest house I’m entering, where to find food, how is the city like and so on. The sense of familiarity with the city and the culture did the whole situation very very enjoyable. So all that made me wanna keep traveling. See more place, get the same familiar feeling with a new cultures. Enjoy the new people and share the experience with friends…and whistle some new songs.

But also, I think, it’s good to miss home. I even miss work. I miss my company and my own computer and laptop. I miss Photoshop, and the whole CS4 family:D I miss my work mates and my bosses. I even miss our clients:D I miss my family  and can’t wait to see my brothers son again and how he has grown up. I miss clean water, a good showers, a clean bed without any bugs. So actually, the familiar feeling what I had about Bangkok is actually the very same thing I miss about home.

And of course I miss J terribly. The whole trip has been such a challenge to our relationship and I think we are gonna see how has it been just after I arrive and we can talk face-to-face again. Share, relate, talk, compare, kiss, be close….to feel intimacy again. For now I do feel that we have survived very well. But like a good friend to me wrote “All good stories evolve after the journey” I think it is the same with relationships. All we have had to do is take it one day at a time. And all we can do now, when we finally meet again, is to take it a one day at a time.

When you are apart it is much more easier to keep an idealized picture of the other person in your mind. It feels good to miss him, it reminds me of how many things I love about him. But also, on the other hand, the even stronger love will emerge just after we have seen each other again. When we are able to re-forge the bond to be even stronger with not just words, but with each others presence. It reminds me of a natural cycle of breathing. There is inhale (taking in, experiencing, growing and absorbing) and exhaling (letting go, releasing, giving up and being thankful). This trip has been that to our relationship as well. First, for me, it has been an huge inhale. Taking everything in, feeling my independence, seeing the world, memorizing him. And now I feel like that exhale is already started. Where I’m letting go of the ideals, where I’m being thankful about everything that I’ve had, where I see all the things I’ve inhaled and release them back to their own places. Where I’m gonna be able to meet J again, and with the last oxygen pressure leaving me I can feel at peace with everything, see him as he is, be still. And start my new inhale again with him.

Both sides, inhale and exhale, even tho’ the other one is usually receiving and the other giving, are essential. Neither of them being bad – just natural cycles of everything. So it has been with my travels. Being apart, and being together again have not been either good or bad, just the natural flow of everything. The only thing what we can do, is to realize that every inhale and every exhale is different. So will our next inhale together be as well.

I think I am, and we are, gonna be just fine. <3

Drunken Thai New Yeear

Alright. I am writing this quite drunk:DDThai new year is about to begin and we had a share of that already with my brother.  I am just going to bed….and by buddha i had a great time! More later! Yay!!!

A quickie from Krabi! (& a BUG attack in the bungalow!!)

I must say that I had the BEST birthday ever with my bro over Koh Lanta on the 8th of April. He made my day perfect! To my great surprise I had the whole guesthouse staff singing Happy Birthday to me and had some cake with candles as well! Some freakishly good food and beer and amazing company! The fever had also started passing by at that time so I was enjoying my life so much! It\’s GOOD to be 27! I love it!

We were supposed to stay in this guest house in Koh Lanta for just one day, but the place was sooo amazing that we ended up being there for three days. I must say, they served the BEST thai food I’ve ever had and the staff were amazing. It was run by 3 ladyboys who were more than happy to play cards with us. Ah…I can’t tell you how amazing I felt there the whole time!

After hearing that our good friend and roommate was in Thailand and heading to Krabi as well we decided to come back here as well. And now we are all reunited! It was sooooo good to see our roommate again and he was well tanned and too skinny after 3 food poisonings:D

So this is just a quick post to tell you that I am still very happy here and am really really enjoying my time. After my bro arrived the days just keep getting better and better and now with our roommate being here as well, I bet it is gonna get even more better:D Today just gonna eat some good food, see the Rastafarian’s again and visit the night market….to eat some crickets and bugs! YUM!

PS. Oh…an very very scary thing happened last night in the bungalow. Apparently it was some mating night for these moths that night and I had accidentally left the veranda light on and the window open to our bungalow. When we finally headed back to our bungalow (quite drunk and tired I may add) and crashed to the bed, I started to play a game with my mobile phone and my bro started to listen music and getting ready to sleep. After playing I started to notice this little flicker on the widow opposite of us. I was so concentrated with my game that I just decided to ignore it. After a while it started to get a bit annoying tho so I looked up from my game to the window and was in for a surprise.

There were literally…and I am NOT joking!….literally over 4000 moths behind the window in our veranda trying to hit the night light that I had forgot to turn off AND maybe 1000 of those bugs were INSIDE of our bungalow window trying to hit the light from there. Needless to say that I kinda freaked out. As it was, it took me a good 5 minutes to figure out that the window was actually open and the bugs were INSIDE and not outside:DD A good thing we were inside of a mosquito net or else we would have been covered with the bugs! They were harmless to people, but then again, it\’s not nice to have hundreds of flying things around you and crawling on your skin…..ewwww. So I woke up my brother and he was man enough to start arguing with me what would be the best tactic to get rid atleast some of them. So we decided to open up the curtains completely, open up the window for a while and wait some of the bugs get out and close the window again….AND make sure that our mosquito net was surely covered so the creatures couldn’t\’t get in to our bed. Hrrrr…I just have shivers thinking about it! I got some very cool video footage to have a proof at least:DD But man…I\’ve NEVER seen that many bugs in my life! And I’m glad that my bro was there since I was too edgy to fall a sleep. At the morning they were all dead …luckily…. and they had shed their wings or all the frogs that appeared to eat them had gorged down their bodies and left their wings (they didn’t do anything but open their mouths at the night and the bugs were just flying in!:D a feast!).  So we had to sweep all the bodies away to get to our luggage:D haha…or not:D

Alright, I’m heading for some food now:) A quickie! And now off! I’ll send you the video of the bugs later!

Aon Nang & Swedish tourist hell + what I have learned so far

We started to have an itch to move forwards from Krabi, finally. So we jumped to a local bus and headed towards Aon Nang where we were supposed to switch to a long tail boat and head to Railay – a beach very famous of it’s rock climbing possibilities. And I must say the whole trip there WAS fun, and the scenery IS sooooo beautiful but as soon as we got to the actual beach we were in for a shock. The amount of Swedish tourists that were present was over whelming. The food was overly expensive and mostly just french fries and hamburgers to keep these people “so far away from home” feeling safe. It was my first touch to a proper tourist hell that we weren’t at all ready for. Thank god we heard about this path way around the sea, through a rocky shore where you could get to Ton Sai beach which was supposed to be more “hippie-ish”…and that was said in a despising grin on their faces. The day before I had started to have some fever and stomach ache so we just decided to head there and look for a place at least somewhat comfortable that I could rest and we could have some kind of food.

The trip to the Ton Sai beach was so fun:) And it was quite cool to see people rock climbing on some pretty advanced tracks. As soon as we got closer some familiar reggae sounds were greeting us and we immediately felt more at ease. The beach was indeed more “hippie-ish” but still quite touristy. It was just quite sad to see only farangs  and no locals at all. We didn’t have a choice tho’ because of my fever so we just located the nearest bungalows which were the cheapest (some 300 BHT), saw that it was in a pretty ok condition (mosquito net, floor was supporting our weight and there was a little outside area for a shower and a toilet) and crashed in.

After making ourselves home, I popped some more paracetamols to my system and we headed back to the beach. Basically the rest of the evening went just watching the horizon and listening to good music, while sipping beer. I got very tired very early because of the fever and stomach cramps so I headed to bed while my brother stayed up for some music and beer.

The whole night was pretty horrible for me. The fever got very high and the cramps started to be pretty bad. First time that I felt really, really, home sick. There wasn’t that much to do than to head towards the main land again first thing at the morning and look for a doctor.

All things in a nut shell: We got back to the mainland, were badly scared about all the people speaking swedish, found a doctor which was the best one ever, SO funny and SO good with his job! I got some pills and we took pretty much the first guesthouse we found and what sounded reasonable by price and took  naps. The positive things of the day were the boat trip to Ao Nang, the doctor, the huge ice cream desserts we had, amazing art shop we found, the naps and finally the plan to get the hell out of here as fast as possible. We were so depressed by the tourists that we took the first boat away from here that we found…what probably was a big mistake since we’re quite certain that it will also be a tourist hell. But hey…this all finally got me thinking all the nice little positive things I’ve learned here and what I’m gonna make sure to remember on my next travelings:

1. Take with you the damn antibiotics strip that the doctors offer you in your home land before leaving. Just in case.
You might feel against the “unnecessary” antibiotics at first, but believe me, when the shit hits the fan (literally) you would like nothing better than at least SOMETHING that might kill some of the pain that you are experiencing. And don’t in your right mind ever think that not taking paracetamol for the fever would be good for the body, since “it will boost up your natural immune system” or some other crap. You’re full of bacteria that your system is not liking at all, easing the pain as much as possible is the least you can do for yourself.

2. Take little travel speakers with you that match your mp3 player.
Don’t take me wrong, silence is good. Listening the night crickets and the ocean is good. But when you feel like shit, or shit bored there is nothing more soothing than sharing some music with you travel mates and build up some atmosphere in your guest houses room. They don’t have to be at all big or powerful, but take something at least better than the beeper that you have in your phone.

Travel Speakers

3, Be brave and head somewhere no man has headed before.
Skip the dirt. Take a risky detour. Go to the mainland for a chance and not to the beaches. Find a beautiful lake instead of an ocean. This is probably the most important lesson for me. And I’m never gonna take it for granted anymore. From this day on, I will make my best to be more brave. And I’m pretty sure that by time it will get easier. Hell, to some people it’s probably easy right away, but for me it will take some kicking my own ass, and by Allah I will kick it – hard.

So, don't follow the herd.

4. Don’t take so much shit with you.
The shit will wait for you when you get home. It’s not gonna disappear while you are away. I can’t believe home much crap people are dragging with them. I mean I have been traveling almost 1,5 months now and my little back weights around 4-5 kg. I’ve seen some little Chinese girls with backpacks the size of their selves! Hearing that J took only 4kg bag with him to India makes me so friggin’ proud of having a practical boyfriend like that! And even my brother just took the same silly school bag he’s been draggin’ with him the last 5 years. And I haven’t missed ANYTHING. Actually, to the contrary, I even have some things that I know I’m gonna skip on my next travelings. And my small bag has abled me to be more quick and agile on some situations. For example I get to and from a boat just like that, since I my bag is considered hand luggage and I don’t have to storage it to the same pile with every other bacpack. I get the best seats in a bus with the exact same reason. We were able to hike the jungle trail to Ton Sai beach with our light equipment with no trouble at all.

Yes, it's good if you have to move from a one country to another permanately, but hey two months in Thailand is not gonna cut it.

These are the five first that popped in to my head today. There’s plenty of other nice little tricks in my pockets already also. But I could’t also say that hanging out in the internet too much when you’re traveling isn’t such a good idea either. Yeah, sure do it, when you have the time and when you really feel like there’s nothing better to do. But usually, it’s just best to forget it:)

 

PS: Sorry about my shitty english again, but my patience isn’t really high with the slow internet and crappy keyboards so I just don’t care:D

Krabi & Rastafarians

Im here

Well. First hours in Krabi turned out to be swell. I was quite knackered from the trip here (3 hours in a boat first and then 3 hours in a bus) and unfortunately the guesthouse I wanted to stay in was completely booked even though the low season has already started here. So I booked the cheapest dumb that I could find which looked at least somewhat decent. 200BHT a night is not that much and I would’ve even had one even cheaper but it was so small that if there wouldn’t have be any wall, I could’ve touched the people passing by from my bed.

Now finally I can take my mini burglary alarm in use! I’m gonna tape it to my door with the mini duct tape that I also brought and using the first time! Yay, it feels SOOOo dangerous (not). And I feel that I’m REALLY doing some traveling now (hah!). For tomorrow I’m pretty sure to have a room from a better place and book one extra night in the same place in a double room so  my bro will have a good place to crash when he finally arrives.

After dumping my crap to the room I headed towards the town center to find a bar that I could have a beer in. I was in a desperate need of a one, some food and then some sleep. I passed by this Rastafarian place which had some pretty nice reggae playing and popped in. In no time I was drinking my Heineken and playing cards with the owner, which was this chubby, happy man with huge dreadlocks. After some games I headed to the nearest restaurant, promising the owner to pop back in tomorrow and day after with my bro. Ordered some chicken with cashew nuts and a pineapple Lassi which turned out to be a very watery smoothie with chunks of ice in it…but the chicken was good atleast:)

Now just chilling in my guesthouses internet corned, digesting my chicken and wondering how many times I have to de-activate my burglar alarm at the night:D A little bit nervous, but I’m sure it’s gonna be fine. See, this is the reason I’m waiting my bro to get here – then I don’t have to worry about my safety that much anymore. When you are a (hot) girl -ahem- traveling alone, you always have to be just a little bit more aware what’s happening around you. The trick is to feel relaxed, chill out, hang out and mess out, but still keep a brain in your head.

Tomorrow, I’ll just walk around the city and check out what’s happening. Like I said before that low-season has already started and the rain-season will be soon upon us as well. I’ll just hope we’ll have enough sunny days before it really starts to pour down. But you never know about the wheater, with the global warming going on, it’s freakishly hard to predict is the rain-season on the schedule or not. It might be very early, or it might be very very late.

Just a little glimpse

One thing I can say already though. The nature here is breathtakingly beautiful – atleast the little that I saw already. I bet it was just a little glimpse what is in stored for me and my bro.