(To English readers I must apologize that this post is in Finnish. It is aimed mainly to my Finnish friends (and family) and mostly I was just too lazy to start to translate it to English since I originally wrote it in my mother language in a gust of frustrations and revelations. I promise you, you won’t miss anything and I’ll re-write the highlights of it later on. And this wont become a habit either;) the blog is in English, since most of my friends are international, so it is just more convenient to everyone. )

Kylläpäs matkustelu kannatti. Luulen että raahasin mukanani parhaimmat kokemukseni ja opetukseni ikinä. Jännittää kun ajattelen mitä tulen kirjoittamaan ja mitä haluan tehdä seuraavaksi elämässäni. Mutta sydämessäni on ääni joka sanoo, että tähän suuntaan on hyvä mennä ja vanhat asiat on parempi nyt jättää taakse. Kädet alkavat olemaan niin väsyneitä niiden kantamiseen ja pää alkaa olemaan ihan tiltissä niiden ajatteluun. Sama, jo vuosia kestänyt oravanpyörä pitää nyt vihdoinkin pysäyttää ja oravat pitää päästä luontoon leikkimään ihan omia leikkejään.

Jo ensimmäisenä yönä Suomessa tajusin ajattelevani aivan samoja ajatuksia kuin ennen lähtöäni. Ne valtasivat mieleni ihan yhtä kivuliaina, neuroottisina ja nalkuttavina kuin aikaisemminkin ja olin yllättynyt kuinka paljon lisävoimaa ne olivat ehtineet keräämään taakseen, vaikka monet niistä olivat olleet täysin poissa mielestäni koko matkani ajan. Olisihan se pitänyt muistaa, että sen minkä taakseen jättää edestään löytää, mutta silti niiden paluu tuntui aika ra’alta tavalta palata todellisuuteen. Tänä aamuna, pitkän viikonloppuni jälkeen, kun istuin bussissa matkalla töihin (tosiaan, ensimmäistä kertaa 1,5kk) mieleeni tuli taas tuo tuttu ohje ystävältäni: Parhaimmat tarinat kehittyvät vasta kotiin palaamisen jälkeen. Ehkä tämä on tosiaan vain sitä – alitajuntani käsittelemät tarinat jotka olivat seikkailujeni jännityksestä puskettu pois mielestä, vyöryvät nyt takaisin prosessoitavaksi, jotta niistä oikeasti voisi kehittyä (toivottavasti jopa) eeppinen tarina, jonka opetukset vievät kertojaansa kohti onnellisempaa loppua.

Siinä siis se ensimmäinen viikonloppuni. Opetteluun tuntea myötätuntoa niitä kaikkein inhottavimpiakin löytöjä kohtaan mitä sisältäni kumpusi. Kotona olemisen onnen alla kyti kipinä joka poltteli mieltä ja räiski sisuksissa. Ja hiljalleen tajusin, ainakin edes vähän, siitä miten hienon silmukan olin itse itselleni punonut ja miten hitaasti mutta varmasti se oli kiristynyt vuosien saatossa. Mikä se oli mitä olin taakseni jättänyt ja edestäni taas löytänyt. Ja ymmärsin miten olen jo pidemmän aikaan ollut läpikotaisin kyllästynyt siihen. Siihen pitää tulla muutos.

Joten haluan tässä ja nyt tehdä selväksi minkälaisia naamioita olen luonut ja mistä haluan luopua jotta niiden alta voisi oikeasti paljastua jotain aidosti kauniimpaa. En jaksa enää markkinoida näitä valeasujani. Mainostamaan, että niiden alla oleva pieni, herkkä ja hämmentynyt ihminen on täysin vailla virheitä ja täydellinen. Haluan kertoa tämän kaiken tänne, koska tämä paikka nyt lähinnä oli se foorumi joka toimi historiassani isona osana niiden naamioiden ja asujen koristeluun. Totta kai ylläpidin niitä myös sanoillani, teoillani ja olemisellani, mutta ainakin tänne tulen jättämään tämän muistutukseksi mitä virheitä en enää halua toistaa. Joten aloittakaamme dis-identifioitumisen ihana tuska ja vapaus.

Vastoin mitä olen mahdollisesti sanonut tai tuonut ilmi:
Minä en ole urheilija, voimailija, treenihullu, terveysintoilija tai ikidiettaaja. Minä en aina syö oikein, minä en aina ole sinut kehoni kanssa, minä en aina ole salilla ja tiedä kaikkea treenaamisen saloja. Minä en aina edes tykkää mennä salille ja minä en ole 365 päivää vuodesta hyvässä kunnossa ja aina laihtumaan päin. Treeni-intoni ei ole aina sama ja treenitulokseni eivät ole kokoajan nousuun päin. Kehossani on jälkiä sairauksista joita en tule pystymään ikinä muuttamaan toisenlaiseksi vaikka asuisin salilla ja laihtuisin 30 kiloa – todennäköisesti se vain korostaisi niitä entisestään. Ja on hyvin, hyvin, HYVIN todennäköistä että tulen pysymään tämän kokoisena kuin olen nyt, aina. Tai jopa hiukan pyöreämpänä vielä. Koska olen aina ollut tämän kokoinen. Ja (mitä vihdoin haluan oppia hyväksymään nyt) se on hyvä niin.

Olen koittanut pitää yllä tätä kuvaa jotta voisin vihdoinkin tuntea että olen hyväksytty kehoni kanssa. Jotta voisin olla jotenkin “valmis” ja ansaita omakseni edes jonkinlaista ihailua ja erikoisstatusta. Pääsin hyvään kuntoon, kyllä. Laihduin hyvin paljon sairauteni jälkeen, kyllä. Muutin elämäntapani ja otin vastuun omasta terveydestäni ja tulin kotiin niin voittajana kuin niillä korteilla pelatessa voi tulla. Mutta jossain vaiheessa tuli raja vastaan ja kesti pitkään tajuta kuinka paljon sen ylittäminen minulle maksoi. Menetin käsityksen siitä mikä on oikeasti hyväksi keholleni ja mihin se on todellisuudessa kykeneväinen. Lopulta laihdutin ja treenasin itseni liian pieneksi ja kuukautiseni katosivat pitkäksi aikaan. Tervetuloa taivaisiin kasvanut osteoporoosiriski ja hormoniheittelyt – jotain mitä joskus vannoin että en enää ikinä altistaisi itseäni. Unohdin missä terveyden ja idealisoimisen raja menee niin totaalisesti että joskus häpesin painoni noustua lähteä ulos asunnostani koska minua odottivat siellä ihmiset jotka olettivat minun olevan vielä paremmassa kunnossa ja vielä laihempi kuin aikaisemmin.  Ja totta kai he odottivat sitä, puhuinhan siitä niin paljon miten vietän aikani salilla, miten aina söin heidän seurassaan hyvin ja miten peruutin tapaamisia koska treenit menivät kaiken edelle. Kiroukseni oli laatia uudelleen entistä hienompia tarinoita hyvinvoinnistani ja onnistumisestani sillä olin riippuvainen sen luomasta ihailusta ja validaatiosta. Mutta jos annettu hyväksyntä perustuu valheelliseen kuvaan, ne antavat vain hetkellisen hurmion joka lopulta muuttuu tuhkaakin harmaammaksi ja hauraammaksi kun muistaa taas sen mitä kuvan takana oikeasti seisoo. Silloin jopa itse itsellesi sanomat kauniit asiat tuntuvat synniltä – miksi minä uskoisin sinua, kun en usko itseänikään? Sisälle jää vain jyrsimään heikko, mutta aina niin kiduttavan sinnikäs toive siitä että tulisi yhtä rakastetuksi ja kohdatuksi vaikka astuisi satiiniverhojen takaa esille keskeneräisenä, alastomana ja aitona. Että minussa nähtäisiin muutakin kuin se mitä minussa nähdään ensimmäiseksi – kehoni.

Ristiriitani johti lopulta emotionaaliseen huvipuistoajeluun jossa tunsin olevani onnistunut vain jos söin täydellisesti tai mahduin tiettyihin vaatteisiin tai kyykkäsin salilla tietyn verran ja jossa tunsin olevani mitätön kun kaikki vastakkainen vihdoin tapahtui. Kehoni väsyi niin että se ryhtyi kiukuttelemaan oikein toden teolla saadakseni minut pysähtymään. Jotta se saisi vihdoinkin levätä, palautua siihen missä sillä on kaikkein parhain olla. Ja sen kiukuttelun keskellä koitin vielä epätoivoisesti pitää kiinni luomastani kuvasta.

“Minulla on kaikki hallinnassani. Tämä ei ole minun syytäni. Pidän lupaukseni, pidän kuvani. Olen ollut lomalla. En (muka) välitä. Treenikausi alkaa kohta taas.”

Ja huonona onnena, kun olin laihimmillani (en terveimpänäni), sain vielä kuulla entiseltä poikaystävältäni, että en ole vieläkään hyväksytty kehoni kanssa, että en ollut tarpeeksi – en riittänyt silloinkaan. Se iski niin syvälle ja niin helposti että kesti pari viikkoa tajuta kuinka sisälläni velloi vain syvä hämmennys, turhautuneisuus ja viha. Siitä lähtien totuus teki kaikkensa että se saisi minut heräämään siihen että vahingolliset selviytymiskeinoni eivät enää tehonneet. Ahmin itseeni sen kaiken mitä koin että olin jäänyt paitsi ja hain epävarmuuteeni, eksyneisyyteeni ja häpeääni lohdutusta ruuasta. Tein sitä salaa, muilta piilossa, koska kuvittelin että jos muut eivät tiedä siitä voin uskotella itsellenikin että niin ei koskaan tapahtunut ja rangaista itseäni salilla myöhemmin kolme kertaa armottomammin. Näin jopa unia jotka toistivat sitä samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen – söin ja ahmin, häpesin, rankaisin, tunsin ahdistusta, lohdutin itseäni ja söin.

Lopulta pahoinvointini vei minut tähän pisteeseen jossa en voinut sulkea enää silmiäni siltä ja uskotella itselleni jotain muuta.  Se oli tasan parin sekunnin kestävä valaistuminen ja näin miten oma ylpeyteni oli pidättänyt minua puhumasta näistä asioista aikaisemmin. Ylpeydessäni pidin siitäkin kuvastani kiinni että “Minä ainakin olen niitä naisia jotka ovat täysin sinut itsensä kanssa. Se on heikkous hävetä itseään, niin monet naiset tekevät sitä, mutta en minä, ikinä.” Se ylpeys on vain vahvistanut sitä kiduttavaa häpeän ja syyllisyyden kierrettä ja pitänyt minut kiinni uhrin asemassani. Siksi en ole hakenut aikaisemmin apua. Sen takia olen vain itsepäisesti pitänyt kiinni itseluodustani imagostani jota olen ollut niin hyvä valehtelemaan suuremmaksi – sekä muille mutta eniten itselleni.

Tämä saa nyt riittää. En jaksa enää käyttää näin montaa naamiota. Mokasin. Emä-mokasin. Ja haluan nyt oppia siitä ja nousta jaloilleni. Haluan kertoa että en halua enää olla mitään erityistä. En halua olla urheilija, graafikko, taiteilija, aina iloinen, terveysintoilija, onnistuja, hippi tai mitä tahansa niistä sanoista mitä olen sanonut identifioidakseni itseni edes joksikin kun sisälläni olen tuntenut että olen hyvin vähän mitään niistä. Haluan vain olla. Koska vihdoinkin ymmärsin että minussa on kaikki adjektiivit, joka ikisellä kielellä mitä tästä maailmasta löytyy ja siltikin minä olen aina yksi verbi – olla.

Tästä edespäin haluan keskittyä entistä intohimoisemmin oman sisimpiäni todelliseen rikastuttamiseen, en siihen miten kauniisti ulkokuoreni osaan koristella rikkaan näköiseksi. Se on ollut vain vahingollinen selviytymiskeinoni, mitä haluan nyt on kehittää siunaavaksi elämisentavaksi. Haluan kasvattaa enemmän rauhaa, myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä itseäni kohtaan. Rakastaa kuvieni takana seisovaa pientä, herkkää ja hämmentynyttä ihmistä. Luoda ja kohdata sitä onnistumista, hyväksyntää ja rohkeutta itseni sisältä enkä muiden sisältä. Että tiedän riittäväni itse itselleni ilman illuusioita ja sen kautta voin olla myös riittävä muille, rehellisempi, avoimempi ja alastomampi.

Lopetan myös treeniasioista puhumisen nyt. Sanon jos kysytään, mutta ylimääräinen, turha pälpätys loppuu kokonaan – toivottavasti myös muidenkin egokeskeisten asioiden suhteen. Että ei tarvitse sanoilla enää ihan niin paljon paikata tai peitellä asioita joita koen miinuksiksi itsessäni. Tämä vapauttaa minut kohtaamaan rauhassa sisäiset demonini ja kuulemaan paremmin sen mitä oikeasti haluan.  Ja ainakin tämä on nyt kirjoitettu mustana valkoiselle, eikä vain pääni sisäisiin ailahteleviin aaltoihin, joka on kuin yrittäisi sanella rantahiekkaan totuuksia vain nähdäkseen niiden huuhtoutuvan mereen hetkeä myöhemmin.

Ryhdyn kasvattamaan sydäntäni hyväksymään sen mitä on nyt, tässä hetkessä. Ei huomenna, ei eilen. Vaan mitä minulle kuuluu nyt. Sinulta pyydän vain sitä mitä haluan antaa takaisin:
Jos näet minut laihempana tai lihavempana, sairaampana tai terveempänä päiviä, viikkoja tai kuukausia tämän kirjoituksen jälkeen…niin näe minut niin kuin silloin olen. Siinä ikuisessa “tässä hetkessä”  jossa asuu ainainen potentiaali muutokseen. Minä en enää jaksa selitellä tai pyytää anteeksi.

Joten jos näet minut, niin näe minut niin kuin silloin olen. Minäkin haluan nähdä sinut niin kuin sinä olet.

Compassion

Kiitos ystäväni teidän siunauksista
Haluan vain kiittää niitä ystäviäni jotka ovat sinnikkäästi nähneet minun sisälleni, eivätkä niihin asioihin joita koitin niin uutterasti maalailla ulkopuolelle. Jotka ovat rakastaneet minua laihana että pyöreänä. Voimakkaana että heikkona. Ja ovat nähneet minut kauniina naamioideni takaakin.

Eniten haluan kiittää tässä sinua J. Sinä olet avannut sisälläni niin monia salaisuuksia pyyteettömän rakkautesi kautta. En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan kuinka rauhassa sielu voi lepää, kun se saa vain levätä. Olet villi sielunsisareni.

Ja haluan kiittää isääni joka vuosien jälkeen tajusi pyytää anteeksi samalla antaen minun kuroa kiinni kosketustani sisäiseen lapseeni joka niin syvästi tunsi (ja edelleenkin ajoittain tuntee) itsensä turhaksi ja ei yhtään tärkeäksi. Scott, Norman, Mohini, Laura ja Kari olette kaikki olleet ohjaamassa minua oikealle tielle ja olen ollut niin siunattu löytäessäni niin viisaita, vanhempia opettajia elämääni kuin te.

Teidän ja itsenikin ansiosta uskallan sanoa nämä asiat, lopettaa vahingolliset tapani selviytyä ja uskoa että näin sopivasti keskeneräisenä olemisessa asuu suuri potentiaali muuttua jokaisessa hetkessä.

“Truly, our biggest fear is not that we are incapable, our biggest fear is that we are powerful beyond imagination.”