Sunnuntaina kävin kävelyllä ystäväni kanssa virkistävän syysauringon nipistellessä poskia. Tuli puhetta omasta matkasta muutokseen ja yhteisiä kokemuksia löytyi paljonkin. Meillä on molemmilla samantapainen historia omien kehokuvakuvien muutoksesta, fitnesspiireissä pyörimisestä, samanalaisista proteiini/hiilihydraatti/rasva tasapainottelusta ja mustavalkoisista ajatuksista joihin lopulta kietoutui syyllisyys ja hämmennys omasta tilasta. Näiden vuosien saatossa, molemmat omalla matkallamme, tutustuimme toisiimme ja yhteisen juhlaillan saatossa olemme jääneet ensin tuttaviksi joka on tuntunut viime aikoina syventyneen lähemmäs ystävyyttä. Luulen että molemmat olemme olleet tietyllä tavalla varovaisia omista poluistamme ja kunnioittaneet toistemme valintoja vaikka emme aina ole olleet niistä täysin samaa mieltä. Nyt kun poluistamme on yhtäkkiä löytynytkin samantapainen sävel ja ne ovat tulleet lähemmäs toisiaan, kävely alkoi varovaisesta tunnustelusta ja päätyi lopulta innokkaaksi ja pitkitetyksi ajatusten vaihdoksi ja yhteisen jalansijan vahvistamiseksi. Kaikin puolin energisoiva kokemus.

Kohtaamisestamme ja jakamisestamme muistui mieleen miten tärkeää kaikkien meidän omien polkujemme kunnioituksella on. Monesti olen ajatellut kuinka monen ihme sotkun kautta olen tähänkin elämäntilanteeseeni päässyt jossa parisuhteeni, ystävyyteni, työni ja terveyteni ovat juuri oikeassa kohdassa juuri oikealla tavalla. Muistin kuitenkin että joskus on ollut toisinkin.

Parisuhteiden osalta olen käynyt läpi ensin vahingolliset ja manipuloivat kokemukset. Työpaikkojen osalta kävin läpi firmat jossa osaamistani vähäteltiin vain sen takia että en ole käynyt TAIK:ia, olisin ollut kuinka taitava ja olisi asiakastyytyväisyys ollut ansiostani kuinka korkealla tahansa. Ravintoasioissa olen käynyt läpi vaiheen jolloi en voinut pitää suutani kiinni ja päteä joka ikisessä hetkessä jossa pystyin jakamaan “suurta tietouttani”  ja kaikkeen löytyi mielipide. En käsittänyt miksi ihmiset eivät halua kuulla mikä heidän syömässään ruuassa on vikana ja miksei satoja ellei tuhansia tuntejani tehty itsenäinen tutkiskelu tuonut sanoilleni painoarvoa.

Missä näiden vuosien keskellä olen oppinut kuuntelemaan muiden neuvoa ja muuttanut tapani ja missä olen niitä neuvoja vastaan kapinoinut ja sulkenut korvani? Ilmiselvästi se on ollut kaunis tasapaino niiden ihmisten välillä jotka ovat uskaltaneet hienotunteisuudesta välittämättä sanoa että “Vittu nyt teit tyhmästi” ja niiden jotka ovat kärsivällisesti luottaneet siihen että löydän itse oman tieni, omalla ajallani. Ja myös omasta nöyryydestäni ottaa kyseiset ohjeet vastaan.

Pari esimerkkiä kokemuksistani näiden ääripäiden kanssa voinen mainita. Veljeni esimerkiksi lopetti aika seinään omat pätemiskuukauteni kun pahastumisestani välittämättä sanoi että olen äärettömän ärsyttävä kun avaan suuni ja ryhdyn “neuvomaan”. Olen monen asian suhteen osannut olla hiljaa elämäni aikana mutta tämä oli viimeinen niitti opettamaan minulle että parempi on yleensä tarkkailla kuin sekaantua. Tiedänhän itsekin kuinka järjettömän ärsyttävää voi olla toisen pätemällä heitetty kommentti silloin kun en sitä itse pyytänyt.  Toisaalta esim. isäni on hyvin usein osannut olla yllättävänkin hiljaa toilailujeni keskellä ja luottanut siihen että menen hyvää polkua eteenpäin ja luottavaisesti katsellut vierestä kun kasvan. Hän on osannut aina antaa ohjeistustaan ja johdatustaan kun olen kaivannut niitä, mutta osannut myös kuunnella ja antaa minun vetää omat johtopäätökseni. Näin jälkeenpäin olen ajatellut että monessa kohtaan vaikka olen päätynyt “väärään” johtopäätökseen hän on silti osannut olla hiljaa ja vain vuosien jälkeen olen tajunnut että tarvitsin kyseisen opetuksen jotta kokemus kasvamisesta voisi olla itsenäinen eikä toisen johdattelema. Miten hän on osannutkin olla niin sopivassa suhteessa anteeksiantava, opastava, kuunteleva ja kärsivällinen?

Meillä ilmiselvästi kaikilla on aivan oma toleranssi kestää informaatiota joka muokkaa maailmankäsitystämme. Minulla se sattuu olemaan joskus hyvinkin korkea. Pystyn adaptoitumaan helposti informaatioon jotka herättää minussa kapinaa, pelkoa ja epävarmuutta. Viikonlopun aikana sain kuitenkin esimerkin miten pienemmällä toleranssilla elävät ihmiset katsovat tätä maailmaa. Vertailukohteeksi voin ottaa taas veljeni joka perjantain saunavuorokeskustelun aikana uskalsi sanoa suoraan että ei halua kuulla raakaruokakokeiluistani ja siihen liittyvistä ajatuksistani mitään. Ne hankaloittavat hänen elämäänsä ja siten hän on yksinkertaisesti vain päättänyt että häntä ei kiinnosta. Hän tarkensi että voi kyllä jatkaa dialogia siitä miksi hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, mutta kieltäytyy kuuntelemasta mitään mikä voisi tuottaa muutoksia siihen perusturvalliseen olemiseen mihin hän on tottunut. Minun oli pakko ihmetellä hänen toivettaan ja tietyllä tavalla ihaillan hänen suoruuttaan. En ole vuosiin enää paasannut, mutta jakamisen tarpeeni on usein silti hyvin akuutti. Perheelleni jakaminen on vielä tärkeämpää, mutta veljeni muistutti minulle käytöksellään että kaikkien pitää käydä oma tiensä oman muutoksensa ja kasvun kanssa. Ja pakkohan minun on muistaa että muutosprosessimme on myös hyvin monitahoinen. Vaikka veljeni osoittaakin tässä asiassa hyvinkin pientä toleranssia, on hän taas monessa muussa asiassa vastuullinen, älykäs, ajan tasalla ja tietäväinen.

J:n tapauksessa taas käydään astetta suurempia käsitystenmuutoksia läpi. Käymme päivittäin keskusteluja maailman tilasta ja keskustelemme erinäisistä kirjallisuuksista ja jaamme oppimaamme tietoa niistä. Hänelle tulee vähintään pari kertaa viikossa olo että “nyt saa riittää”. Sen jälkeen ei kannata pariin päivään puhua kuin mukavista tutuista ja kevyistä asioista. Tai jopa vakavista mutta poiketen muihin aiheisiin. Hänelle perspektiivin laajeneminen on välillä sen verran tukipilareita järisyttävää meininkiä että hän tarvitsee oman aikansa myös “istua rauhassa” niiden asioiden kanssa. Hänelläkin on hänen oma polkunsa tallusteltavana. Ja vaikka polkumme menevätkin rinnakkain, on hänen siltikin täysin omilla väreillä ja väritetty. Ja hyvä niin.

Olen mielestäni oppinut kunnioittaa muiden rajoja ja tilaa, sekä uskon että olen aika hyvä arvostamaan ystävieni erilaisia tapoja käsitellä minulta saamaansa tietoa, silti painin tietynlaisen ristiriidan kanssa asiasta. Olen aina ollut hyvin mukautuvainen muiden ihmisten kanssa ja yleisesti olen joidenkin asioiden suhteen ollut enemmänkin kameleontti kuin vaikkapa leijona. Osaan kysyttäessä puolustaa kantaani mutta ujostelen älyttömästi sen esilletuomista itsenäisesti ja oma-aloitteisesti. Uskon että minulla oikeasti olisi paljon annettavaa mutta olen aina jotenkin tuntenut alemmuudentunnetta sen esittämisen kanssa. Edesmennyt pätemiseni on juurikin ollut alla olevaa epävarmuutta kykyihini joita peittelin aggressiivisen ulosantini turvin. Uskon että on hyvin tärkeää osata tuoda itsensä julki ja ohjata muita, vaikka se loisi suurenkin reaktion toisissa. Tätä varten pitää vain opetella hienotunteisuutta ja diplomatiaa jotta mahdollinen ärsykekynnys saataisiin tarpeeksi alas että oppiminen olisi mahdollista. Mutta siltikin tahdon taipua enemmän siihen hiljaa olemiseen ja pääni sisälläni ihmettelemiseen kuin suoraan toimintaan. Tämä helposti johtaa siihen että minulla on suurempi riski olla oikeasti saamatta mitään tärkeää aikaiseksi.

Olen aina kokenut myötätunnon ja hellyyden paremmaksi tavaksi toimia tässä maailmassa kuin aggressiivinen dog-eat-dog-survival-meininki jossa joko itse ole vahvin tai et ole mitään. Jotenkin aina ajatellut että sellainen tapa on kuluttava ja pahimmillaan se voi taipua helposti hyvinkin epäeettiseksi ja moraalittomaksi tavaksi toimia ihmisten ja itsensä kanssa. Joku sydämessäni on estänyt aina hyökkäämästä satuttajiani kohtaan tai sulkea korviani aroiltakin asioilta itseni suhteen. Kipeimpien parisuhde-erojenikin keskellä olen haastanut itse itseäni viemään asiat loppuun rehellisesti ja ilman pelejä olisin tuntenut itseni kuinka raa’aksi tahansa. Ainakin silloin ne arimmatkin hetket on ollut vähän valoisampia kun olen tietänyt että tein ainakin kaikkeni että en aiheuttanut lisää kipua tai jättänyt mitään kiveä kääntämättä jotta totuudellinen kohtaaminen saisi mahdollisuutensa.

Myötätuntoinen Samurai

Joku asia kuitenkin näksyttää sisälläni siitä että tämä ei välttämättä pitkällä aikavälillä ole kaikkein paras tapa minulle. Olen varma että minussa elää voima olla suoraviivaisempi ja suorasukaisempi ilman että sorran sillä muita, mutta silti saan jotain itseäni suurempaa aikaiseksi. Luulen että siinä on perää kun Brian Klemmer kirjoittaa kirjassaan Compassionate Samurai (Myötätuntoinen Samurai) maailmassa olevan kahdenlaisia ihmisiä. Ensimmäiset ovat kilttejä, hyväsydämisiä ja armeliaita mutta he eivät saa paljoa aikaiseksi elämässä. Toisenlaiset taas ovat niitä jotka saavat vaikka mitä aikaiseksi – he ovat luovia, päämäärähakuisia ja yhteiskuntamme aggressiivisia suorittajia. Huono puoli heissä kuitenkin on yleensä se että he ovat useimmiten itsekeskeisiä, ahneita ja epäeettisiä.

Miten siis säilyttää oikeudenmielisyytensä ja rehellisyytensä olemalla kuitenkin aikaansaava, päämäärätietoinen, menestynyt ja hyvä johtaja? Siinä on varmasti kyse muustakin kuin oppimista milloin olla hiljaa ja milloin tuoda ilmi mielipiteensä oma-aloitteisesti ja niin että se herättää mahdollisimman vähän kapinaa.

Haluan yleisesti tuoda tulevaisuudessa esille enemmän aikaansaamistani ja myös opetella keinoja sen ulostuomisen suhteen. Tulen tekemään töitä ujouteni suhteen ja myös oppia uskaltamaan luottamaan siihen että minulla on oikeasti jotain annettavaa. Osittain siksi olen myös aloittanut uudella rohkeudella bloggaamisen. Ainakin näin laitan jotain likoon, sitoudun johonkin mihin uskon. Hellyyteen taipuvainen ulosantini on toiminut aika hyvin tähän asti, en esimerkiksi usko että poustini alussa mainitsemani ystävyys olisi syventynyt ellen olisi historiassani osannut olla myös hänen suhteensa joskus hiljaa ja kunnioittaa erilaisuuttamme mutta ilmiselvästi jään myös miettimään sitä kuinka moneen muuhunkin ihmiseen olisin pystynyt samanaikaisesti vaikuttamaan paremmalla ja rohkeammalla kommunikaatiolla.