Yhteisön lapsi: Koko elämä kommuuneissa

Kuulun niihin pieniin tilastotieteellisiin ihmeisiin jotka ovat asuneet koko elämänsä erilaisissa yhteisöissä ja kommuuneissa. Kyllä, luit oikein, koko elämäni. Kasvoin isäni johtamassa majatalossa ja ympärilläni on aina pyörinyt monenlaisia ihmisiä erilaisista elämänpoluista. Kotini jaettiin aina noin 10-60 muun ihmisen kanssa vuodenajoista ja viikonlopuista riippuen. Olen siis sanalla sanoen juurikin yhteisöllisyyden kasvattama lapsi. 16-vuotiaana matkani alkaessa kotoa kohti Helsinkiä on asumismuotoihin kuulunut eri kokoisia ja muotoisia, muiden johtamia yhteisöjä kunnes 21-vuotiaana päätin, että perustan oman ison kommuunin Helsingin keskustaan. Kommuunissa oli vakioasujia 6-7 riippuen siitä, halusiko joku asua pienimmässä huoneessa ilman ikkunaa, vai annettiinko se vain studiokäyttöön. Näiden 7 ihmisen lisäksi jokapäiväiseen elämäämme kuuluivat asukkien tyttö- ja poikaystävät, säädöt, joskus koirakin ja erinäiset ystävät. Elämää riitti.

Suurkommuunista tulikin sitten tähänastisen elämäni paras koti (ellei isän kotia lasketa;), jossa viihdyin melkein 6 vuotta päävuokralaisena ja kattomme alla eli eri ikäisiä, kokoisia ja luonteisia kulkijoita erilaisista kansalaisuuksista. Kun elämääni tuli suurempia muutoksia ja vihdoinkin menojalka alkoi vipattamaan jätin kommuunin johtamisen veljelleni ja laitoin uuden kommuunin J:n kanssa pystyyn toiseen osaan Helsingin keskustaa. Tällä kertaa kuitenkin kyseessä oli pienempi, vain neljän hengen kokonaisuus hiukan modernimmassa asunnossa. Tarkoitus oli ensin löytää koti Lauttasaaresta jossa olisin ollut edes vähän lähempänä luontoa ja pois ihan ydinkeskustan alueelta, mutta jostain syystä elämä päätti että paikkani olisi vielä keskustassa. Hyvä sinänsä niin, koska asun optimaalisella paikalla jonka läheisyydessä on Helsingin neljä mahtavinta kauppaa: Ruohonjuuri, Kampin K-Supermarket, Punnitse & Säästä sekä Maatilatori Eat & Joy.

Toki olen koko elämäni, varsinkin suurkommuuniakoinani, saanut ihmetystä siitä miten ihmeessä jaksan ja pystyn jakamaan monelle niin neuroottisuuteen asti tärkeää elintilaa muiden sotkijoiden kanssa – jopa sellaisten joiden kanssa ei aina mennyt oikein mielipiteet yhteen. Luulisi, että kun koko elämänsä on saanut käydä läpi erinäisissä yhteisöissä olleita konflikteja ja hassuja tilanteita, olisin jo kyllästynyt siihen. Eikö minulle muka riittänyt se että sain asua nuoruuteni yhteisöllisesti perheessä? Kaikkihan sen tietävät että kodista poistuminen ja maailmaan astuminen yksin on tärkeä riitti aikusuuteen ja itsenäiseen elämään. Itse en nähtävästi tiennyt. Koen että ilman niinkin tiiviin yhteisöllisyyden kuten kommuunin osuutta elämässäni minusta olisi tullut hyvin paljon kovempi ja joustamattomampi – tai niinkuin ystäväni sanovat: “anaali”. Koen hyvin vahvasti yhteisöasumisen olevan yhteiskunnassamme sukupuuttoon kuoleva ilmiö jota kannattaisi rohkeasti haalia ja ylläpitää. Kommuuniasuminen antaa mahdollisuuden haastaa laajentamaan käsitystä jakamisen ja antamisen tärkeydestä.

Osallistuin pari kuukautta sitten keskusteluun eräällä foorumilla kommuuniasumisen ja yksilöasumisen eroista. Foorumin keskustelu alkoi erään tytön purkauksesta valittaa miksi Helsingin keskustan yksiön vuokrahinnat ovat sairaalloisen paljon kalliimpia kuin esimerkiksi kolmioiden ja neliöiden. Purkaustaan argumentoiden hänellä pitäisi mielestään yksilönä olla oikeus asua Helsingin keskustassa samaan hintaan kuin perheidenkin. Melkein kuin ihmisiä jotka haluavat olla yksin syrjittäisiin. Mietin että näinkö pitkälle ollaan menty itsemme eristämisessä ja omien rajojemme ja tilamme suojelemisessa? Eihän siitä Suomen historiassakaan ole pitkä aika kun yksiöasuminen oli aika kaukainen idea tutun ja turvallisen yhteisöajattelun ulkopuolella. Perhe, suku, kylä ja heimo – ne ovat värittäneet koko maailmanlaajuista historiaamme. Lapset leikkivät kylällä kuin koko kylä olisi ollut yksi iso koti ja naapuritalon lapsia pystyttiin hakemaan heidän kodista asti ilman etukäteen tehtyjä puhelinsoittoja vanhempien luvalle. Jääkaappikin jaettiin lasten kesken. Jos sattui kylässä olessaan tulla nälkä niin eiköhän se “mutsi sponssannut”.

Tätä mentaliteettia olen halunnut pitää yllä omissa kommuunikäytännöissä. Olen esimerkiksi ollut enemmän kuin kerran ylpeä siitä miten hyvän paikan olemme saanut luotua niille yhteisömme nuorimmille jäsenille jotka ovat ensikertaa muuttaneet Helsinkiin ja päätyneet jostain oikusta kommuuniimme. He ovat saaneet turvallisen ympäristön poissa kotoa, keskellä Helsingin keskustaa, josta tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä ja lähteä rakentamaan omaa itsenäistä elämää. Yhteisöstämme oli hyvä ponnistaa ja sinne oli turvallista palata takaisin.

Nykyajan yhteisöllisyys on hyvin virasto- ja teknologialähteistä. Kontakti tuntemattomiin ihmisiin on tehty anonyymiksi ja bussissakin istutaan aina ensimmäiseksi niihin tuoleihin joissa ketään ei ole vieressä. Ja kun seuraavalla pysäkillä joku kömpiikin siihen ja koskettaa sinua tunnetaan olo kiusaantuneeksi – etkö nähnyt että tämä oli minun tilani, olin tässä ensin? Jos ei ole tottunut vieraiden ihmisten läsnäoloon, jota yhteisöeläminen väkisinkin tuo elämään, on taipuvaisempi olemaan välinpitämätön tai jopa vihamielinen näitä tuntemattomia ihmisiä kohtaan.

Yhteisöllisyys, yhteisöt ja yhteisöllinen elämä ovat ihmisen olemassaololle ja toiminnalle välttämättömiä prosesseja ja rakenteita. Emile Durkheimin mukaan yhteisyyden tunne pitää yhteiskunnat koossa ja on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohjana. Perinteiset heimoarvot murtuvat helposti teknisen ja yhteiskunnallisen kehityksen alle joka suosii liikkuvuutta niin fyysisessä, henkisessä kuin sosiaalisessa mielessä. Arvotkin erilaistuvat ja yksilöityvät. Uskon kuitenkin, että mitä yksilöllisemmäksi tulemme, sitä tärkeämpää on pitää kiinni yhteisöllisyydestä. Ihminenhän hakeekin turvaa perheeltään sekä työ- ja asumisyhteisöstään kun kokee vieraantuneisuutta ja muuttuu pelkästään “liian suuren maailman yhdeksi pieneksi osaksi”.

Kommuuniasumisen ihmeellinen maailma. Jokainen tuo yhteisöön jotain. Hyvässä ja sotkussa.

Tottakai on selvää että kaikille ei kommuuniasuminen vain sovi. En ole sanomassa että kaikkien pitäisi irtisanoa vuokrasopimuksensa ja laittaa iso kommuuni pystyyn. Mutta mielestäni kommuuniasuminen on myös paljon parempaa kuin valtavirran käsityksistä olen nähnyt – kun teet sen oikein. Voisin suositella kommuuniasumisen kokeilua niille ihmisille jotka ovat valmiita haastamaan oman käsityksensä yksilöitymisestä. Voihan sitä toki etsiä yhteisöllisyyttä muistakin paikoista, mutta sanottakoon että kommuuniasumisen jälkeen erimielisyydet, joita pariskunnat käyvät läpi muuttaessaan ensimmäistä kertaa yhteen tuntuvat aika pieniltä verrattuna siihen, kuinka paljon luonnetta kasvattaa käydä se samanlainen kokemus 7 muun ihmisen kanssa samaan aikaan. Kommuuniasumisen jälkeen on oikeastaan helpottavaa tajuta että yhteisö jossa ei ole konflikteja on utopia johon ei enää pysty uskomaan. Ei tarvitse turhaan kurkotella kuita ja tuntea ahdistusta siitä että asiat eivät ikinä voi olla täydellisiä. Sitä antaa itselleenkin luvan olla silloin sopivasti keskeneräinen. Tajuaa että me kaikki vain teemme parhaamme ja meillä kaikilla on oma matka. Jokainen meistä kuitenkin tuo yhteisöönsä mukaan oman historiansa, kipunsa ja ilonsa aivan samalla tavalla kuin jokainen yhteisön jäsen oppii toisten kivuista ja iloista erilaisia tapoja haastaa omia uriinsauurtuneita käsityksiä. Esimerkiksi itselleni yhteisön keskellä eläminen on opettanut uskallusta nostaa kissa pöydälle ennen kuin on liian myöhäistä, joka oli todella iso kompastuskivi kommuunimme alkuhistoriassa sekä ymmärtämään että jonkun pitää olla johtaja – päävuokralainen.

Kommuunissa oppii että kaaos ja muutos ovat turvallinen osa elämää. Kontrolli on illuusio ja kommuuni jos joku paikka opettaa sen sinulle hyvin aikaisessa vaiheessa. Tulee sokeaksi pienelle epäjärjestykselle ja joskus jopa näkee sen vain kodikkaana. Keittiö, kommuunin sydän, on lähes aina sotkuinen. Hei, rapatessa roiskuu. Kasvattaa kummasti luonnetta hyväksyä se, että vessapaperirulla on aina väärin päin telineessä. Seksiäänet viereisestä huoneesta eivät enää järkytä vaan tuntuvat luonnolliselta osalta ihmiselämää. Satunnaiset yöhäiriköinnit muuttuvat koomiseksi parin viikon muisteloiden jälkeen. Aina on joku kotona jonka olkapäätä vasten itkeä kun tuli taas jätetyksi. Aina on joku kotona jonka vieressä nauraa kippurassa kun kilpaillaan siitä kenelle mahtuu eniten juustopalloja suuhun. Jos haluaa olla yksin raskaan työpäivän jälkeen, sulkee vain oven ja ennalta sovitut säännöt pitävät muut loitolla kunnes on taas valmis kohtaamaan kanssaihmiset. On yhteisiä krapulasunnuntaita jossa koko yhteisö kokkaa aamupalaa ja nakertaa edellisillan yöpizzan jämiä. Yhteisissä juhlissa seisotaan vastuullisena naapurien suhteen ja tutustuu uusiin ihmisiin turvallisesti – vieraat ovat aina jonkun tuttuja. Rakennetaan ja rempataan yhdessä. Joskus kestää päiviä kun et näe ketään ja joskus näet kaikkia liikaakin. Vessapaperia ei ikinä ole tarpeeksi ja joku syö luvatta toisen jäätelöä pakastimesta. Rikkinäinen pesukone vaihdetaan vasta sitten kun kollektiivinen haju on niin sietämätön että sitä ei voi enää viivästyttää mielenterveydellisistä syistä. Siivousvuoroja vaihdellaan ja siihen etsitään ikuisesti jonkinlaista “parasta taktiikkaa”. Aina on joku joka tekee enemmän kuin muut. Aina on myös joku joka ei tee mitään. Ajoittain tulee vastaan se maailmanlopun purkki jonka avaa vain löytääksen sen täynnä hometta joka on niin paksua, että olet varma sen kehittäneen tietoisuuden. Kummasti huomaa että tulee toimeen insinöörin, lukkosepän, taiteilijan, johtajan, opiskelijan, dj:n ja lastenhoitajan kanssa samassa talossa. Oppii muuttamaan niitä asioita jotka ovat muutettavissa (varsinkin itsessään) ja jättämään taakseen ne asiat joille et voi mitään (varsinkin muissa). Se kasvattaa ja nykyään on paljon helpompi niistää se herne pois nenästä – ei se kuitenkaan ole sen arvoista. Elämä jatkuu.

Saan ajoittain sähköpostia erinäisiltä ihmisiltä jotka ovat kuulleet kommuunitaustastani ja haluavat kuulla mitä kannattaa ottaa huomioon omaa kommuunia perustettaessa tai tuntemattomaan kommuuniin muuttaessa. Ajattelin kirjoittaakin tästä “oman kommuunin perustamisen lyhyen oppimäärän”. Se tullee julkaisuun ensi viikon puolella. Siitä voi lukea oman kokemukseni kautta parhaimmat taktiikat luoda mielestäni ainakin semitoimiva miniyhteisö. Jospa se auttaisi hiukan säilömään tätä sukupuuttoon kuolevaa ilmiötä jonka näen hyvinkin ekologisena ja terveenä tapana kokea maailmaa.

Kiitollisuus ja onnellisuus

Kiitollisuuden laajempi tutkiminen psykologiassa on alkanut vasta vähän myöhässä 2000-luvulla. Varmaan juurikin siksi, että psykologiassa on enimmäkseen koitettu ymmärtää ahdistusta ja sen syitä kuin esimerkiksi positiivisten tunteiden ja ajatusten vaikutusta terveyteen. Kiitollisuudesta onkin tullut ajan saatossa yksi pääasiallisista positiivisen psykologian tutkimusaiheista. [1]. Luulen tosiaankin että positiivinen psykologia ja kiitollisuuden terveyttävä vaikutus on ollut meillä kokoajan, mutta ihmiset ovat havahtuneet siihen vain vähän myöhässä. Tosin toki historian filosofit ja psykologit ovat keskustelleet “terveestä mielentilasta” ja siitä mitä vaikutusta sillä on hyvinvointiimme.  Amerikkalainen psykologi Abraham Maslow kirjoitti asiasta sanomalla (vapaa käännös):

Psykologia on ollut paljon keskittyneempi negatiivisiin asioihin kuin positiivisiin. Se on paljastanut meille kaiken ihmisten synneistä, virheistä ja sairauksista mutta hyvin vähän meidän potentiaalista, hyveistä, inspiroivista päämääristä tai ihmisen suuresta psykologisesta voimasta. Näyttää siltä että psykologia on vapaaehtoisesti rajoittanut itsensä tutkimaan vain puolittain ihmisyyden hyvyyttä ja keskittynyt enemmän ihmisyyden synkempiin puoliin…(Maslow, 1954, p. 354).

Wikipediassa kiitollisuudesta kirjoitetaan että suurin osa viimeaikaisista tutkimuksista osoittavat että ihmiset jotka ovat hyvin kiitollisia voivat keskivertoa paremmin. Kiitolliset ihmiset ovat onnellisempia, vähemmän masentuneita ja stressaantuneita sekä tyytyväisempiä elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Kiitolliset ihmiset ovat myös kykeneväisempiä kontrolloimaan ja ymmärtämään ympäristöään, sisäistä kasvuaan, elämänsä tarkoitusta ja itsensä hyväksymistä. Heillä on paljon positiivisempia tapoja käsitellä erilaisia elämäntilanteita ja he ovat enemmän taipuvaisia etsimään tukea muilta ihmisiltä, kasvamaan ja oppimaan kokemuksistaan ja he kuluttavat enemmän aikaa ongelmanratkaisuun kuin niiden välttelyyn tai kieltämiseen. Kiitollisilla ihmisillä on vähemmän negatiivisia selviytymiskeinoja (esim. itsesyytös) ja he turvautuvat vähemmän päihteisiin. Kiitolliset ihmiset myös nukkuvat paremmin sillä he ajattelevat vähemmän negatiivisia asioita nukkumaan mennessään.

Vaikka monet tunteet ja luonteenpiirteet ovat tärkeitä ihmisen hyvinvoinnissa, monet merkit viittaavat siihen että kiitollisuus niistä kaikkein tärkein. Esimerkiksi eräs pitkäaikainen tutkimus osoitti että kiitolliset ihmiset ovat parempia kestämään äkkinäisiä elämänmuutoksia. Kiitolliset ihmiset pystyivät selviytymään niistä vähemmällä stressillä, eivät masentuneet niistä niin helposti ja kokivat suhteensa muutokseen paljon tyytyväisemmin kolme kuukautta myöhemmin. Toisessa tutkimuksessa taas todettiin että kiitollisuudella on hyvin uniikki suhde hyvinvointiin ja sen koettiin selittävän paremmin toisten ihmisten onnellisuuden kuin muiden luonteenpiirteiden. Molemmat tutkimukset päättelivät että kiitollisuus pystyi selittämään paremmin hyvinvoinnin juuria kuin esimerkiksi “Viisi tärkeintä” (avoimuus, tietoisuus, ulospäin suuntautuneisuus, miellyttäminen, emotionaalinen tasapaino) tai kolmekymmentä muuta tutkittua luonteenpiirrettä.

Kiitollisuutta on ollut aika mielenkiintoista tutkia lähipäivinä. Itse olen tosin tässä pitänyt vähän pidempiaikaista projektia yllä joka on ollut riippumaton näistä uusimmista löydöksistäni. Sen nimeksi olen hiljaa päässäni antanut yksinkertaisesti vain “Kiitollisuus”. Aloitin noin 1,5 vuotta sitten, juuri ennen kuin tapasin J:n, kirjoittamaan Kiitollisuusmuistiota. Kirjoittelen sinne päivittäin vain pieniä lauseita, kaikista niistä asioista joista koen kiitollisuutta. Laitan mukaan myös “Unelma”-kirjoituksia joissa kuvailin mielikuviani niistä asioista joita haluan saavuttaa elämässäni. Tämä voi kuulostaa joillekin hupsulta, mutta itse olen kokenut sen hyvinkin rentouttavaksi. Toki minullakin on muistioni kirjoittamisen suhteen taukoja. Nyt esimerkiksi on ollut pidempi sellainen, mutta nostin sen taas käteeni pari päivää sitten ja lisäilin sinne rivejä.

Alussa tunsin että kiitollisuuksien kirjoittaminen ylös tuntui hankalalta ja vaivalloiselta. Ei tosin kestänyt kauaakaan kun sivut ryhtyivät täyttymään kuin itsestään kun sydän avautui enemmän kaikille niille asioilla joista oikeasti on todella iloinen. Muistio on yleensä ollut aina repussani mukana ja sitä on tullut täyteltyä aina odotellessa ystäviä kahvilassa tai muuten vaan rentoutuessa kotona. Alla ote yhdestä kiitollisuusmuistiostani. Jokaisen “Kiitos”-sanaa kirjoittaessani keskityn koko mielelläni sen kiitollisuuden tuntemiseen jokaisesta yksittäisestä asiasta ja yleensä kirjoitan itse “Kiitos”- sanaa vähän pidempään ja hitaammin.

Lauantaina 5.7.08

Olen kiitollinen tästä elämäni ensimmäisestä pitkästä lomasta ja siitä että olen saanut vain olla. Kiitos.
Olen kiitollinen levosta, nukkumisesta, torkkumisesta ja siitä välillä on vain tylsää. Kiitos.
Olen kiitollinen intervallitreeneistä. Kiitos.
Olen kiitollinen kuumista päivistä. Kiitos.
Olen kiitollinen että olen taas terve. Kiitos.
Olen kiitollinen elämästä. Kiitos.
Olen kiitollinen että minulla on toimiva aineenvaihdunta. Kiitos.
Olen kiitollinen viikonlopuista. Kiitos.
Olen kiitollinen rohkeudestani. Kiitos.
Olen kiitollinen X:n lenkkiseurasta. Kiitos.
Olen kiitollinen palautumisesta. Kiitos.
-30min myöhemmin- (:D tämä siis luki kirjassani näin)
Olen kiitollinen aamupuuroista. Kiitos.
Olen kiitollinen kulmakarvoistani. Kiitos.
Olen kiitollinen aamutuhnuisesta J:stä. Kiitos.

Lähikuukausina olen myös keskittynyt kiitollisuuteni ulostuomiseen. Olen esimerkiksi lähettänyt ihan yllätysmäärän kiitollisuuskortteja ystävilleni ja erilaisille puolituntemattomille ihmisille jotka ovat olleet minua kohtaan hyviä. Yhden sellaisen sai eräs täysin tuntematon tullivirkailija jonka kanssa kävin keskusteluja pari viikkoa sitten. Hän oli minua kohtaan niin aito, rehellinen ja ystävällinen että olin ihan liikuttunut kun tiemme erosivat. Minulla oli tiedossa vain hänen nimi ja työpaikan osoite joten lähetin korttini sinne. Olen myös lähettänyt auliisti positiivista asiakaspalautetta heti kun sellaista on tullut vastaan. Ja myös kiittänyt eri luomutuottajia heidän innovatiivisista ratkaisuistaan, kuten tänään J:n Ruohonjuuresta löytämä Intiaani Salmiakki josta oli aivan pakko heti lähettää kiitos Wildemanssin Luomutilalle. Nyt kun olen miettinyt enemmän muihin kohdistuvaa kiitollisuuttani niin olen huomannut että aihetta kiitollisuuteen on herännyt jatkuvasti enemmän ja laajemmin. Eteen tulee kokoajan lisää ihmisiä joita haluaa kiittää ja muistaa. On ollut myös todella mukava huomata kuinka ihana olo siitä on tullut myös itselleni.

Kiitollisuuteni on myös muuttunut. Se ei niinkään ole enää vain siitä että olen kiitollinen työstäni tai uusista kengistäni, vaan tunnen kiitollisuutta koko maailmaa kohtaan. Tunnen kiitollisuutta ongelmiani kohtaan, tunteitani kohtaan, avaruutta kohtaan, ajatuksiani kohtaan ja ideoitani kohtaan. Samoin miten alussa listasin vain yleensä asioita mistä olen kiitollinen olen ryhtynyt tuntemaan kiitollisuutta ihan pienempiä ja mitättömämpiäkin asioita kohtaan. Usein siis huomaan myös kirjottavani ylös kiitollisuuslauseita maassa olevista lehdistä, sotkuisesta keittiöstä, mäkkini laturin johtokoukuista, autojen äänistä pihalla tai vaikka lapsien kiljumisesta. Mukaan on siis ryhtynyt tulemaan asioita joista ihmiset eivät yleensä tuntisi kauheasti kiitollisuutta, ehkä enemmänkin ärsyyntymistä.

Kiitollisuutta tunteista

Kiitollisuutta voi siis harjoitella ja siinä voi kehittyä. Ihmiset alkavat ensimmäisenä kiittämään asioita joita vain näkevät ympärillään tai joita omistavat. Tai heille voi olla alussa vaikeaa tuntea kiitollisuutta yhtään mistään ja kirjan sivuille tuleekin vain pari vaivalloista riviä siitä miten kahvilassa juotu kahvi oli hyvää ja uusi auto on ihana. Luulen että oikeaa kiitollisuutta kohtaan kannattaakin tehdä hiukan töitä. Tarkoitus on lopulta tuntea kiitollisuutta elämäntilanteistamme, rikkaudestamme ja ajastamme joka on paljon pitkäaikaisesti kantavampi voima kuin kiitollisuus joka on kiinni vain asioissa, esineissä ja ihmisissä. Luulen että tarpeeksi pitkälle vietynä voit tuntea syvää kiitollisuutta laman aikana, köyhyydessä tai sairaana koska olet sijoittanut kiitollisuutesi asioihin jotka ovat pitkäaikaisia ja -kestoisia eikä tilanteista riippuvia ja ailahtelevia.

Et varmaan ensimmäistä kertaa kuule siitä miten kiitollisuus luo rikkautta ja rikkaus kiitollisuutta. Siinä vaiheessa kun elät elämässäsi sitä aikaa jolloin sinulla on kaikki mitä olet aina toivonut, tulet tuntemaan laajempaa ja suurempaa kiitollisuutta kuin ikinä. Mutta miksi odottaa niin kauan jos se on hyppysissäsi jo pienellä harjoittelulla? Ehkä siinä vaiheessa voikin jo miettiä että kumpi tulee ensin, kiitollisuus vai rikkaus?

“Gratitude unlocks the fullness of life. It turns what we have into enough, and more. It turns denial into acceptance, chaos into order, confusion into clarity…. It turns problems into gifts, failures into success, the unexpected into perfect timing, and mistakes into important events. Gratitude makes sense of our past, brings peace for today and creates a vision for tomorrow.” -Melody Beattie

Ristiriita hiljaisuuden ja julkituomisen välissä

Sunnuntaina kävin kävelyllä ystäväni kanssa virkistävän syysauringon nipistellessä poskia. Tuli puhetta omasta matkasta muutokseen ja yhteisiä kokemuksia löytyi paljonkin. Meillä on molemmilla samantapainen historia omien kehokuvakuvien muutoksesta, fitnesspiireissä pyörimisestä, samanalaisista proteiini/hiilihydraatti/rasva tasapainottelusta ja mustavalkoisista ajatuksista joihin lopulta kietoutui syyllisyys ja hämmennys omasta tilasta. Näiden vuosien saatossa, molemmat omalla matkallamme, tutustuimme toisiimme ja yhteisen juhlaillan saatossa olemme jääneet ensin tuttaviksi joka on tuntunut viime aikoina syventyneen lähemmäs ystävyyttä. Luulen että molemmat olemme olleet tietyllä tavalla varovaisia omista poluistamme ja kunnioittaneet toistemme valintoja vaikka emme aina ole olleet niistä täysin samaa mieltä. Nyt kun poluistamme on yhtäkkiä löytynytkin samantapainen sävel ja ne ovat tulleet lähemmäs toisiaan, kävely alkoi varovaisesta tunnustelusta ja päätyi lopulta innokkaaksi ja pitkitetyksi ajatusten vaihdoksi ja yhteisen jalansijan vahvistamiseksi. Kaikin puolin energisoiva kokemus.

Kohtaamisestamme ja jakamisestamme muistui mieleen miten tärkeää kaikkien meidän omien polkujemme kunnioituksella on. Monesti olen ajatellut kuinka monen ihme sotkun kautta olen tähänkin elämäntilanteeseeni päässyt jossa parisuhteeni, ystävyyteni, työni ja terveyteni ovat juuri oikeassa kohdassa juuri oikealla tavalla. Muistin kuitenkin että joskus on ollut toisinkin.

Parisuhteiden osalta olen käynyt läpi ensin vahingolliset ja manipuloivat kokemukset. Työpaikkojen osalta kävin läpi firmat jossa osaamistani vähäteltiin vain sen takia että en ole käynyt TAIK:ia, olisin ollut kuinka taitava ja olisi asiakastyytyväisyys ollut ansiostani kuinka korkealla tahansa. Ravintoasioissa olen käynyt läpi vaiheen jolloi en voinut pitää suutani kiinni ja päteä joka ikisessä hetkessä jossa pystyin jakamaan “suurta tietouttani”  ja kaikkeen löytyi mielipide. En käsittänyt miksi ihmiset eivät halua kuulla mikä heidän syömässään ruuassa on vikana ja miksei satoja ellei tuhansia tuntejani tehty itsenäinen tutkiskelu tuonut sanoilleni painoarvoa.

Missä näiden vuosien keskellä olen oppinut kuuntelemaan muiden neuvoa ja muuttanut tapani ja missä olen niitä neuvoja vastaan kapinoinut ja sulkenut korvani? Ilmiselvästi se on ollut kaunis tasapaino niiden ihmisten välillä jotka ovat uskaltaneet hienotunteisuudesta välittämättä sanoa että “Vittu nyt teit tyhmästi” ja niiden jotka ovat kärsivällisesti luottaneet siihen että löydän itse oman tieni, omalla ajallani. Ja myös omasta nöyryydestäni ottaa kyseiset ohjeet vastaan.

Pari esimerkkiä kokemuksistani näiden ääripäiden kanssa voinen mainita. Veljeni esimerkiksi lopetti aika seinään omat pätemiskuukauteni kun pahastumisestani välittämättä sanoi että olen äärettömän ärsyttävä kun avaan suuni ja ryhdyn “neuvomaan”. Olen monen asian suhteen osannut olla hiljaa elämäni aikana mutta tämä oli viimeinen niitti opettamaan minulle että parempi on yleensä tarkkailla kuin sekaantua. Tiedänhän itsekin kuinka järjettömän ärsyttävää voi olla toisen pätemällä heitetty kommentti silloin kun en sitä itse pyytänyt.  Toisaalta esim. isäni on hyvin usein osannut olla yllättävänkin hiljaa toilailujeni keskellä ja luottanut siihen että menen hyvää polkua eteenpäin ja luottavaisesti katsellut vierestä kun kasvan. Hän on osannut aina antaa ohjeistustaan ja johdatustaan kun olen kaivannut niitä, mutta osannut myös kuunnella ja antaa minun vetää omat johtopäätökseni. Näin jälkeenpäin olen ajatellut että monessa kohtaan vaikka olen päätynyt “väärään” johtopäätökseen hän on silti osannut olla hiljaa ja vain vuosien jälkeen olen tajunnut että tarvitsin kyseisen opetuksen jotta kokemus kasvamisesta voisi olla itsenäinen eikä toisen johdattelema. Miten hän on osannutkin olla niin sopivassa suhteessa anteeksiantava, opastava, kuunteleva ja kärsivällinen?

Meillä ilmiselvästi kaikilla on aivan oma toleranssi kestää informaatiota joka muokkaa maailmankäsitystämme. Minulla se sattuu olemaan joskus hyvinkin korkea. Pystyn adaptoitumaan helposti informaatioon jotka herättää minussa kapinaa, pelkoa ja epävarmuutta. Viikonlopun aikana sain kuitenkin esimerkin miten pienemmällä toleranssilla elävät ihmiset katsovat tätä maailmaa. Vertailukohteeksi voin ottaa taas veljeni joka perjantain saunavuorokeskustelun aikana uskalsi sanoa suoraan että ei halua kuulla raakaruokakokeiluistani ja siihen liittyvistä ajatuksistani mitään. Ne hankaloittavat hänen elämäänsä ja siten hän on yksinkertaisesti vain päättänyt että häntä ei kiinnosta. Hän tarkensi että voi kyllä jatkaa dialogia siitä miksi hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, mutta kieltäytyy kuuntelemasta mitään mikä voisi tuottaa muutoksia siihen perusturvalliseen olemiseen mihin hän on tottunut. Minun oli pakko ihmetellä hänen toivettaan ja tietyllä tavalla ihaillan hänen suoruuttaan. En ole vuosiin enää paasannut, mutta jakamisen tarpeeni on usein silti hyvin akuutti. Perheelleni jakaminen on vielä tärkeämpää, mutta veljeni muistutti minulle käytöksellään että kaikkien pitää käydä oma tiensä oman muutoksensa ja kasvun kanssa. Ja pakkohan minun on muistaa että muutosprosessimme on myös hyvin monitahoinen. Vaikka veljeni osoittaakin tässä asiassa hyvinkin pientä toleranssia, on hän taas monessa muussa asiassa vastuullinen, älykäs, ajan tasalla ja tietäväinen.

J:n tapauksessa taas käydään astetta suurempia käsitystenmuutoksia läpi. Käymme päivittäin keskusteluja maailman tilasta ja keskustelemme erinäisistä kirjallisuuksista ja jaamme oppimaamme tietoa niistä. Hänelle tulee vähintään pari kertaa viikossa olo että “nyt saa riittää”. Sen jälkeen ei kannata pariin päivään puhua kuin mukavista tutuista ja kevyistä asioista. Tai jopa vakavista mutta poiketen muihin aiheisiin. Hänelle perspektiivin laajeneminen on välillä sen verran tukipilareita järisyttävää meininkiä että hän tarvitsee oman aikansa myös “istua rauhassa” niiden asioiden kanssa. Hänelläkin on hänen oma polkunsa tallusteltavana. Ja vaikka polkumme menevätkin rinnakkain, on hänen siltikin täysin omilla väreillä ja väritetty. Ja hyvä niin.

Olen mielestäni oppinut kunnioittaa muiden rajoja ja tilaa, sekä uskon että olen aika hyvä arvostamaan ystävieni erilaisia tapoja käsitellä minulta saamaansa tietoa, silti painin tietynlaisen ristiriidan kanssa asiasta. Olen aina ollut hyvin mukautuvainen muiden ihmisten kanssa ja yleisesti olen joidenkin asioiden suhteen ollut enemmänkin kameleontti kuin vaikkapa leijona. Osaan kysyttäessä puolustaa kantaani mutta ujostelen älyttömästi sen esilletuomista itsenäisesti ja oma-aloitteisesti. Uskon että minulla oikeasti olisi paljon annettavaa mutta olen aina jotenkin tuntenut alemmuudentunnetta sen esittämisen kanssa. Edesmennyt pätemiseni on juurikin ollut alla olevaa epävarmuutta kykyihini joita peittelin aggressiivisen ulosantini turvin. Uskon että on hyvin tärkeää osata tuoda itsensä julki ja ohjata muita, vaikka se loisi suurenkin reaktion toisissa. Tätä varten pitää vain opetella hienotunteisuutta ja diplomatiaa jotta mahdollinen ärsykekynnys saataisiin tarpeeksi alas että oppiminen olisi mahdollista. Mutta siltikin tahdon taipua enemmän siihen hiljaa olemiseen ja pääni sisälläni ihmettelemiseen kuin suoraan toimintaan. Tämä helposti johtaa siihen että minulla on suurempi riski olla oikeasti saamatta mitään tärkeää aikaiseksi.

Olen aina kokenut myötätunnon ja hellyyden paremmaksi tavaksi toimia tässä maailmassa kuin aggressiivinen dog-eat-dog-survival-meininki jossa joko itse ole vahvin tai et ole mitään. Jotenkin aina ajatellut että sellainen tapa on kuluttava ja pahimmillaan se voi taipua helposti hyvinkin epäeettiseksi ja moraalittomaksi tavaksi toimia ihmisten ja itsensä kanssa. Joku sydämessäni on estänyt aina hyökkäämästä satuttajiani kohtaan tai sulkea korviani aroiltakin asioilta itseni suhteen. Kipeimpien parisuhde-erojenikin keskellä olen haastanut itse itseäni viemään asiat loppuun rehellisesti ja ilman pelejä olisin tuntenut itseni kuinka raa’aksi tahansa. Ainakin silloin ne arimmatkin hetket on ollut vähän valoisampia kun olen tietänyt että tein ainakin kaikkeni että en aiheuttanut lisää kipua tai jättänyt mitään kiveä kääntämättä jotta totuudellinen kohtaaminen saisi mahdollisuutensa.

Myötätuntoinen Samurai

Joku asia kuitenkin näksyttää sisälläni siitä että tämä ei välttämättä pitkällä aikavälillä ole kaikkein paras tapa minulle. Olen varma että minussa elää voima olla suoraviivaisempi ja suorasukaisempi ilman että sorran sillä muita, mutta silti saan jotain itseäni suurempaa aikaiseksi. Luulen että siinä on perää kun Brian Klemmer kirjoittaa kirjassaan Compassionate Samurai (Myötätuntoinen Samurai) maailmassa olevan kahdenlaisia ihmisiä. Ensimmäiset ovat kilttejä, hyväsydämisiä ja armeliaita mutta he eivät saa paljoa aikaiseksi elämässä. Toisenlaiset taas ovat niitä jotka saavat vaikka mitä aikaiseksi – he ovat luovia, päämäärähakuisia ja yhteiskuntamme aggressiivisia suorittajia. Huono puoli heissä kuitenkin on yleensä se että he ovat useimmiten itsekeskeisiä, ahneita ja epäeettisiä.

Miten siis säilyttää oikeudenmielisyytensä ja rehellisyytensä olemalla kuitenkin aikaansaava, päämäärätietoinen, menestynyt ja hyvä johtaja? Siinä on varmasti kyse muustakin kuin oppimista milloin olla hiljaa ja milloin tuoda ilmi mielipiteensä oma-aloitteisesti ja niin että se herättää mahdollisimman vähän kapinaa.

Haluan yleisesti tuoda tulevaisuudessa esille enemmän aikaansaamistani ja myös opetella keinoja sen ulostuomisen suhteen. Tulen tekemään töitä ujouteni suhteen ja myös oppia uskaltamaan luottamaan siihen että minulla on oikeasti jotain annettavaa. Osittain siksi olen myös aloittanut uudella rohkeudella bloggaamisen. Ainakin näin laitan jotain likoon, sitoudun johonkin mihin uskon. Hellyyteen taipuvainen ulosantini on toiminut aika hyvin tähän asti, en esimerkiksi usko että poustini alussa mainitsemani ystävyys olisi syventynyt ellen olisi historiassani osannut olla myös hänen suhteensa joskus hiljaa ja kunnioittaa erilaisuuttamme mutta ilmiselvästi jään myös miettimään sitä kuinka moneen muuhunkin ihmiseen olisin pystynyt samanaikaisesti vaikuttamaan paremmalla ja rohkeammalla kommunikaatiolla.