You are currently browsing the category archive for the 'Muutokset: Hitaasti' category.
Kirjoitetaanpas jotain ihan arkipäivästä ruuan ja hyvinvointini kanssa. Vähän yli 2,5kk raakaruokakokeilua takana. Lyhyestä virsi kaunis: Olo on aika uskomattoman mukava henkisesti, fyysisesti ja psyykkisesti.
Yleisesti ruoka on pysynyt siinä 70-100% raakaruuan puolella ajoittaisten illanviettoja ja laiskuudesta johtuvien päätösten saatossa. Kaikki on mennyt eteenpäin omalla mukavalla ja rauhallisella painollaan ilman hötkyilyä.
Terveyden kannalta on mukava huomata että astmaoireeni ovat edelleen poissa. Energiatasot ovat useimpina päivinä olleet aika maksimaaliset. Olen nukkunut tosi rauhallisesti ja leväten sekä uneni ovat olleet aika värikkäitä ja vaihtelevia. On tullut vastaan jopa pari lentounta joka kuulemma on harvempaa vanhemmiten. Valvominenkaan ei ole tuottanut samanlaista tuskaa kuin ennen. Takana on vain yksi päänsärkypäivä joka todennäköisesti johtui liian vähästä veden saannista ja päätteellä istumisesta. Närästystä en ole tuntenut koko kokeiluni aikana ja Nexiumeja en ole syönyt kertaakaan. Ruuan jälkeen tunnettu väsymys ja ähky ovat olleet kokonaan poissa. On suorastaan mahtavaa syödä ja tuntea olonsa yhtä energiseksi, ellei jopa energisemmäksi, kuin sitä ennen. Nyt se tuntuu ihan hullunkuriselta että joskus on ollut ihan ok sen kanssa että lounaan jälkeen töissä on ainakin tunnin hitaalla. Miten sen ennen ottikaan niin itsestäänselvyytenä?
Syödyn ruuan määrä on myös laskenut. Olen aika usein jopa jättänyt normaalin kokoiset lounaani kesken kun vain tuntuu että masu on täynnä. Ikinälkä ei ollutkaan totta:P Päivittäiseen energiaan on riittänyt vihreä smoothie aamupalaksi, lounaaksi salaatti ja töiden jälkeen keitto. Siihen väliin mahtuu ehkä pari naposteltua hedelmää ja teekupposta. Syön kun on nälkä ja lopetan kun tulee täysinäinen olo. Joinakin päivinä tulee syötyä paljon enemmän kuin normaalisti ja sitten taas joinakin päivinä ei oikein tule nälkä ollenkaan. Opettelen jatkuvasti kuuntelemaan mitä keho halajaa.
Entisenä aspartaamin suurkuluttajana voinen ilolla todeta että ilman aspartaamiakin voi elää;) Muutkin tuntemattomat aineet ja e-koodit, kahvi, kokis zero ja energiajuomat ovat jääneet unholaan. Kahvia vastaan sinällään minulla ei mitään ole, se on ehkä jäänyt yksinkertaisesti vain sen takia pois, että en ole tarvinnut sitä piristystä enää mitä ennen siitä hain. Sokerinhimo on laskenut huomattavasti, vaikka sitä toki on vielä ilmoilla, sillä korvaan sitä tämän hetkisellä lempiherkullani: kuivatuilla mangoviipaleilla ja ajoittaisella intiaanilakritsilla.
Pari hidastetta on kuitenkin ollut vielä matkassa: Ilmoilla on ollut pieniä flunssanoireita. Sain tossa menneellä viikolla kokea parina päivänä aikamoisen yskän. En muista edes milloin viimeks olisin kunnon yskän käynyt läpi. Tilanne meni toisena valvottuna yönä aika epätoivoiseksi. Olen säälittävä valvomisen kanssa. Siinä sitten insomniassa hortoilin netissä koittaen etsiä jotain apua siihen, että saisin yskän helpottamaan ja edes vähän unta. Koitin aikamoisen määrän erilaisia asioita kunnes vastaan tuli yksi resepti joka vei yskäni pois saman tien. Kirjoitan siitä seuraavassa blogissani. Kun sain yskän hillittyä alkoi räkää vihdoinkin tulla ulos. Mahtavaa. Kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa vaikka joinakin päivinä vain vähän tuhnuista oloa, mutta muuten toimintakyky on ollut ihan ennallaan. Pitkä yskä kuitenkin ärsytti kurkkuani sen verran että toinen kitarisani on nyt vähän ärsyyntynyt ja tulehtunut. Luulen että pieni suolaveden kurlaaminen vie moisen pois.
Toinen mikä on vielä kesken on vatsani toiminta. Asiat ovat toki hiukan rauhoittuneet, mutta se sattuu olemaan edelleen suurimmaksi osaksi liian vilkas. Siihen on auttanut probioottien lisäys, ruuansulatusentsyymien syönti sekä kunnollinen pureskelu. Minulla on pari jokeria vielä hihassa joten ei tässä mitenkään huolestuneita olla.
Koko prosessi on ollut hidas ja ihana. Asiat menevät mukavasti omalla painollaan eteenpäin ja minkäänlaisia nihkeilyjä ei ruokavalionmuutoksen suhteen ole ollut. Jos joku olisi minulle puoli vuotta sitten sanonut että olet kohta “maitovammainen”, “gluteenivammainen” ja lähes vegaani olisin nauranut aika räkäisesti. Olisin ollut varma että en ikinä olisi suostunut syömään niin “rajoitetusti” – eihän kaupassa olisi ollut mitään ostettavaa! Nykyään on lähinnä iloinen siitä että ainoat osastot jossa kaupassa käyn on vihannesosasto ja pakasteosasto (mansikat). Luulenpa että ensi vuonna pakasteosasto jää kokonaan pois kun pääsemme itse keräämään omat marjamme, omenamme ja muut suunnitellun parvekepuutarhan antimista. Kaupassa säästyy aikamoinen määrä aikaa ja on ihan hullua ajatella että 90% siitä järjettömän isosta kaupasta on minulle täysin turhaa ja yhdentekevää prosessimössöä. Siinä missä ennen kävimme kaupassa J:n kanssa lähes joka päivä, nyt siellä tulee käytyä vain 2-3 viikossa. Kerralla tulee ostettua hyvä määrä asioita jotka riittävät pitkään. En ole missään vaiheessa tuntenut että ruokavalioni olisi rajoitettu – päin vastoin. Olen varmaan saanut enemmän ravintoaineita kehooni näiden parin kuukauden aikana kuin koko viime vuonna yhteensä. Normaaleja turvallisia rutiineja on sinnikkäästi rikottu joiden ansiosta on tullut koitettua ja maisteltua kaikennäköistä uutta ja jännittävää.
On ollut niin hienoa huomata miten rakkaus omaa kehoaan kohtaan on yltynyt. Pitkän ja aiheellisen liikuntatauon jälkeen on elämään tullut pikkuhiljaa lisää venyttelyä ja lenkkeilyä. Senkin tekeminen on tapahtunut ennestään itselleni tuntemattomalla tavalla: Rauhassa, nauttien ja omaa kehoaan ja ajatuksiaan kuunnellen. Kärsivällisesti. Tuntuu hassulta ajatella että olen joskus suhtautunut näihin asioihin neuroottisesti. Irti päästäminen on ollut helpotus ja ei yhtään niin vaikeaa kun olisi kuvitellut. Olen ollut tarkkana siitä että kaikki mitä teen itseni kanssa on vapaata syyllisyydestä ja häpeästä – nuo kaksi niin tuttua tunnetta mitä tunsin kun olin vielä treenineurootikko. Ystävien kanssa vietetyt illat joissa on tullut syötyä muutakin kuin raakaruokaa/elävää ravintoa on otettu ilolla vastaan ja vaikka olen ryhtynyt huomaamaan tarkemmin erilaisen ruuan vaikutusta kehooni, ei ajoittainen polulta poikkeaminen ole tuntunut pahalta. Sitä vain ikään kuin on ryhtynyt vain preferoimaan toisenlaisia valintoja. Hedelmät ja vihannekset yksinkertaisesti vain houkuttavat enemmän.
J raportoi raakaruokavaikutuksia myös. Hän on ollut ihmeissään miten idearikkaita ja tasaisesti energisiä hänen päivänsä ovat olleet. Työt ovat sujuneet lennossa ja keskittymiskyky on ollut järkkymätön. Eniten hän on juuri iloinnut ajatuksiensa kirkkaudesta sekä siitä että aamut on tullut herättyä pirteämpänä. Ehkä saan joskus hänet vielä houkuteltua aamulenkille talvisen ja uinuvan Helsingin kaduille.
Luomuilu ja elävä ravinto on myös vaikuttanut aika moneen muuhunkin yllättävään asiaan jota en osannut odottaa. Shampoo, kasvojenpesu, kasvorasva ja hammastahna ovat vaihtuneet luonnollisimpiin vaihtoehtoihin. Jo Thaimaan reissuni jälkeen alkanut hiusten oman värin kasvattaminenkin on jatkunut hyvin. Kampaajani sanoi, että ehkä jo kesään mennessä olisi kaikki väri saatu leikattua pois. Jee! Minulla on aikamoinen kasa kaikennäköisiä hiustenhoitotuotteita kaapit täynnä joita olen huoletta käyttänyt pois ajatuksella että sitten kesällä voisin harkita “No ‘poo”-kokeilua luomupäähäni. Aion muutenkin leikkaa hiukseni kesäksi hiukan lyhyemmäksi niin kokeilu on varmaan hiukan helpompaa.
Peruskulutus on myös vähentynyt. Olemme ostaneet laadukkaita ja hyviä tarvikkeita jotka kestävät pidempään ja nekin ensin koittaneet etsiä käsiimme käytettyinä huuto.netistä. Kaikkea turhaan on mennyt kierrätykseen ja osa asuntomme kaapeista on tyhjänä tämän ansiosta. Suunnittelimme jopa ensi keväänä vuokrata pakettiauton ja viedessämme muita vintille kiertyneitä kirppistavaroita ja ongelmajätteitä niille tarkoitettuun kierrätykseen, ilmoitamme myös muille kerrostalomme asukkaille että 5€ maksusta voimme viedä samalla myös heidän nurkissa lojuvia kamoja pois. Taloyhtiön roskispisteestä kuitenkin löytyy aika-ajoin sinne kuulumattomia lipastoja, tuoleja ja vanhaa elektroniikkaa. Pelkästä suunnitelmamme ajattelusta tulee hyvä mieli.
Voimme siis hyvin. Elämä tuntuu ihanalta. Muutosten keskellä olemme havahtuneet että vaikka meillä molemmilla on todella laaja ystäväpiiri ja jaamme elämäämme monien rakkaiden kanssa on samoja ajatuksia jakavia läheisiä aika vähän. Olemmekin tehneet ajatuksellisen aloitteen uusien ystävyys- ja tuttavuussuhteiden löytämiseen sellaisten ihmisten kanssa joilla sykkii sydän itsekehittämisen, idealismin ja iloisen jakamisen tahtiin. Raakaruokaillanviettoja odotellessa:) Tämänkin asian suhteen luotamme kyllä täysin siihen että elämä kantaa. Aloitteemme on jo nyt tuottanut tulosta ilman minkäänlaista suurta käytännönaloitusta meidän puolelta joten emme ole kiirehtineet. Ystävyydet kuitenkin tarvitsevat osakseen oman aikansa ja ne jos jotkut ovat asioita joita ei saa hoputtamalla sotkea.
Näillä fiiliksillä on ihana jatkaa joulun odottelua <3
Kiitollisuuden laajempi tutkiminen psykologiassa on alkanut vasta vähän myöhässä 2000-luvulla. Varmaan juurikin siksi, että psykologiassa on enimmäkseen koitettu ymmärtää ahdistusta ja sen syitä kuin esimerkiksi positiivisten tunteiden ja ajatusten vaikutusta terveyteen. Kiitollisuudesta onkin tullut ajan saatossa yksi pääasiallisista positiivisen psykologian tutkimusaiheista. [1]. Luulen tosiaankin että positiivinen psykologia ja kiitollisuuden terveyttävä vaikutus on ollut meillä kokoajan, mutta ihmiset ovat havahtuneet siihen vain vähän myöhässä. Tosin toki historian filosofit ja psykologit ovat keskustelleet “terveestä mielentilasta” ja siitä mitä vaikutusta sillä on hyvinvointiimme. Amerikkalainen psykologi Abraham Maslow kirjoitti asiasta sanomalla (vapaa käännös):
Psykologia on ollut paljon keskittyneempi negatiivisiin asioihin kuin positiivisiin. Se on paljastanut meille kaiken ihmisten synneistä, virheistä ja sairauksista mutta hyvin vähän meidän potentiaalista, hyveistä, inspiroivista päämääristä tai ihmisen suuresta psykologisesta voimasta. Näyttää siltä että psykologia on vapaaehtoisesti rajoittanut itsensä tutkimaan vain puolittain ihmisyyden hyvyyttä ja keskittynyt enemmän ihmisyyden synkempiin puoliin…(Maslow, 1954, p. 354).
Wikipediassa kiitollisuudesta kirjoitetaan että suurin osa viimeaikaisista tutkimuksista osoittavat että ihmiset jotka ovat hyvin kiitollisia voivat keskivertoa paremmin. Kiitolliset ihmiset ovat onnellisempia, vähemmän masentuneita ja stressaantuneita sekä tyytyväisempiä elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Kiitolliset ihmiset ovat myös kykeneväisempiä kontrolloimaan ja ymmärtämään ympäristöään, sisäistä kasvuaan, elämänsä tarkoitusta ja itsensä hyväksymistä. Heillä on paljon positiivisempia tapoja käsitellä erilaisia elämäntilanteita ja he ovat enemmän taipuvaisia etsimään tukea muilta ihmisiltä, kasvamaan ja oppimaan kokemuksistaan ja he kuluttavat enemmän aikaa ongelmanratkaisuun kuin niiden välttelyyn tai kieltämiseen. Kiitollisilla ihmisillä on vähemmän negatiivisia selviytymiskeinoja (esim. itsesyytös) ja he turvautuvat vähemmän päihteisiin. Kiitolliset ihmiset myös nukkuvat paremmin sillä he ajattelevat vähemmän negatiivisia asioita nukkumaan mennessään.
Vaikka monet tunteet ja luonteenpiirteet ovat tärkeitä ihmisen hyvinvoinnissa, monet merkit viittaavat siihen että kiitollisuus niistä kaikkein tärkein. Esimerkiksi eräs pitkäaikainen tutkimus osoitti että kiitolliset ihmiset ovat parempia kestämään äkkinäisiä elämänmuutoksia. Kiitolliset ihmiset pystyivät selviytymään niistä vähemmällä stressillä, eivät masentuneet niistä niin helposti ja kokivat suhteensa muutokseen paljon tyytyväisemmin kolme kuukautta myöhemmin. Toisessa tutkimuksessa taas todettiin että kiitollisuudella on hyvin uniikki suhde hyvinvointiin ja sen koettiin selittävän paremmin toisten ihmisten onnellisuuden kuin muiden luonteenpiirteiden. Molemmat tutkimukset päättelivät että kiitollisuus pystyi selittämään paremmin hyvinvoinnin juuria kuin esimerkiksi “Viisi tärkeintä” (avoimuus, tietoisuus, ulospäin suuntautuneisuus, miellyttäminen, emotionaalinen tasapaino) tai kolmekymmentä muuta tutkittua luonteenpiirrettä.
Kiitollisuutta on ollut aika mielenkiintoista tutkia lähipäivinä. Itse olen tosin tässä pitänyt vähän pidempiaikaista projektia yllä joka on ollut riippumaton näistä uusimmista löydöksistäni. Sen nimeksi olen hiljaa päässäni antanut yksinkertaisesti vain “Kiitollisuus”. Aloitin noin 1,5 vuotta sitten, juuri ennen kuin tapasin J:n, kirjoittamaan Kiitollisuusmuistiota. Kirjoittelen sinne päivittäin vain pieniä lauseita, kaikista niistä asioista joista koen kiitollisuutta. Laitan mukaan myös “Unelma”-kirjoituksia joissa kuvailin mielikuviani niistä asioista joita haluan saavuttaa elämässäni. Tämä voi kuulostaa joillekin hupsulta, mutta itse olen kokenut sen hyvinkin rentouttavaksi. Toki minullakin on muistioni kirjoittamisen suhteen taukoja. Nyt esimerkiksi on ollut pidempi sellainen, mutta nostin sen taas käteeni pari päivää sitten ja lisäilin sinne rivejä.
Alussa tunsin että kiitollisuuksien kirjoittaminen ylös tuntui hankalalta ja vaivalloiselta. Ei tosin kestänyt kauaakaan kun sivut ryhtyivät täyttymään kuin itsestään kun sydän avautui enemmän kaikille niille asioilla joista oikeasti on todella iloinen. Muistio on yleensä ollut aina repussani mukana ja sitä on tullut täyteltyä aina odotellessa ystäviä kahvilassa tai muuten vaan rentoutuessa kotona. Alla ote yhdestä kiitollisuusmuistiostani. Jokaisen “Kiitos”-sanaa kirjoittaessani keskityn koko mielelläni sen kiitollisuuden tuntemiseen jokaisesta yksittäisestä asiasta ja yleensä kirjoitan itse “Kiitos”- sanaa vähän pidempään ja hitaammin.
Lauantaina 5.7.08
Olen kiitollinen tästä elämäni ensimmäisestä pitkästä lomasta ja siitä että olen saanut vain olla. Kiitos.
Olen kiitollinen levosta, nukkumisesta, torkkumisesta ja siitä välillä on vain tylsää. Kiitos.
Olen kiitollinen intervallitreeneistä. Kiitos.
Olen kiitollinen kuumista päivistä. Kiitos.
Olen kiitollinen että olen taas terve. Kiitos.
Olen kiitollinen elämästä. Kiitos.
Olen kiitollinen että minulla on toimiva aineenvaihdunta. Kiitos.
Olen kiitollinen viikonlopuista. Kiitos.
Olen kiitollinen rohkeudestani. Kiitos.
Olen kiitollinen X:n lenkkiseurasta. Kiitos.
Olen kiitollinen palautumisesta. Kiitos.
-30min myöhemmin- (:D tämä siis luki kirjassani näin)
Olen kiitollinen aamupuuroista. Kiitos.
Olen kiitollinen kulmakarvoistani. Kiitos.
Olen kiitollinen aamutuhnuisesta J:stä. Kiitos.
Lähikuukausina olen myös keskittynyt kiitollisuuteni ulostuomiseen. Olen esimerkiksi lähettänyt ihan yllätysmäärän kiitollisuuskortteja ystävilleni ja erilaisille puolituntemattomille ihmisille jotka ovat olleet minua kohtaan hyviä. Yhden sellaisen sai eräs täysin tuntematon tullivirkailija jonka kanssa kävin keskusteluja pari viikkoa sitten. Hän oli minua kohtaan niin aito, rehellinen ja ystävällinen että olin ihan liikuttunut kun tiemme erosivat. Minulla oli tiedossa vain hänen nimi ja työpaikan osoite joten lähetin korttini sinne. Olen myös lähettänyt auliisti positiivista asiakaspalautetta heti kun sellaista on tullut vastaan. Ja myös kiittänyt eri luomutuottajia heidän innovatiivisista ratkaisuistaan, kuten tänään J:n Ruohonjuuresta löytämä Intiaani Salmiakki josta oli aivan pakko heti lähettää kiitos Wildemanssin Luomutilalle. Nyt kun olen miettinyt enemmän muihin kohdistuvaa kiitollisuuttani niin olen huomannut että aihetta kiitollisuuteen on herännyt jatkuvasti enemmän ja laajemmin. Eteen tulee kokoajan lisää ihmisiä joita haluaa kiittää ja muistaa. On ollut myös todella mukava huomata kuinka ihana olo siitä on tullut myös itselleni.
Kiitollisuuteni on myös muuttunut. Se ei niinkään ole enää vain siitä että olen kiitollinen työstäni tai uusista kengistäni, vaan tunnen kiitollisuutta koko maailmaa kohtaan. Tunnen kiitollisuutta ongelmiani kohtaan, tunteitani kohtaan, avaruutta kohtaan, ajatuksiani kohtaan ja ideoitani kohtaan. Samoin miten alussa listasin vain yleensä asioita mistä olen kiitollinen olen ryhtynyt tuntemaan kiitollisuutta ihan pienempiä ja mitättömämpiäkin asioita kohtaan. Usein siis huomaan myös kirjottavani ylös kiitollisuuslauseita maassa olevista lehdistä, sotkuisesta keittiöstä, mäkkini laturin johtokoukuista, autojen äänistä pihalla tai vaikka lapsien kiljumisesta. Mukaan on siis ryhtynyt tulemaan asioita joista ihmiset eivät yleensä tuntisi kauheasti kiitollisuutta, ehkä enemmänkin ärsyyntymistä.
Kiitollisuutta tunteista
Kiitollisuutta voi siis harjoitella ja siinä voi kehittyä. Ihmiset alkavat ensimmäisenä kiittämään asioita joita vain näkevät ympärillään tai joita omistavat. Tai heille voi olla alussa vaikeaa tuntea kiitollisuutta yhtään mistään ja kirjan sivuille tuleekin vain pari vaivalloista riviä siitä miten kahvilassa juotu kahvi oli hyvää ja uusi auto on ihana. Luulen että oikeaa kiitollisuutta kohtaan kannattaakin tehdä hiukan töitä. Tarkoitus on lopulta tuntea kiitollisuutta elämäntilanteistamme, rikkaudestamme ja ajastamme joka on paljon pitkäaikaisesti kantavampi voima kuin kiitollisuus joka on kiinni vain asioissa, esineissä ja ihmisissä. Luulen että tarpeeksi pitkälle vietynä voit tuntea syvää kiitollisuutta laman aikana, köyhyydessä tai sairaana koska olet sijoittanut kiitollisuutesi asioihin jotka ovat pitkäaikaisia ja -kestoisia eikä tilanteista riippuvia ja ailahtelevia.
Et varmaan ensimmäistä kertaa kuule siitä miten kiitollisuus luo rikkautta ja rikkaus kiitollisuutta. Siinä vaiheessa kun elät elämässäsi sitä aikaa jolloin sinulla on kaikki mitä olet aina toivonut, tulet tuntemaan laajempaa ja suurempaa kiitollisuutta kuin ikinä. Mutta miksi odottaa niin kauan jos se on hyppysissäsi jo pienellä harjoittelulla? Ehkä siinä vaiheessa voikin jo miettiä että kumpi tulee ensin, kiitollisuus vai rikkaus?
“Gratitude unlocks the fullness of life. It turns what we have into enough, and more. It turns denial into acceptance, chaos into order, confusion into clarity…. It turns problems into gifts, failures into success, the unexpected into perfect timing, and mistakes into important events. Gratitude makes sense of our past, brings peace for today and creates a vision for tomorrow.” -Melody Beattie
Sunnuntaina kävin kävelyllä ystäväni kanssa virkistävän syysauringon nipistellessä poskia. Tuli puhetta omasta matkasta muutokseen ja yhteisiä kokemuksia löytyi paljonkin. Meillä on molemmilla samantapainen historia omien kehokuvakuvien muutoksesta, fitnesspiireissä pyörimisestä, samanalaisista proteiini/hiilihydraatti/rasva tasapainottelusta ja mustavalkoisista ajatuksista joihin lopulta kietoutui syyllisyys ja hämmennys omasta tilasta. Näiden vuosien saatossa, molemmat omalla matkallamme, tutustuimme toisiimme ja yhteisen juhlaillan saatossa olemme jääneet ensin tuttaviksi joka on tuntunut viime aikoina syventyneen lähemmäs ystävyyttä. Luulen että molemmat olemme olleet tietyllä tavalla varovaisia omista poluistamme ja kunnioittaneet toistemme valintoja vaikka emme aina ole olleet niistä täysin samaa mieltä. Nyt kun poluistamme on yhtäkkiä löytynytkin samantapainen sävel ja ne ovat tulleet lähemmäs toisiaan, kävely alkoi varovaisesta tunnustelusta ja päätyi lopulta innokkaaksi ja pitkitetyksi ajatusten vaihdoksi ja yhteisen jalansijan vahvistamiseksi. Kaikin puolin energisoiva kokemus.
Kohtaamisestamme ja jakamisestamme muistui mieleen miten tärkeää kaikkien meidän omien polkujemme kunnioituksella on. Monesti olen ajatellut kuinka monen ihme sotkun kautta olen tähänkin elämäntilanteeseeni päässyt jossa parisuhteeni, ystävyyteni, työni ja terveyteni ovat juuri oikeassa kohdassa juuri oikealla tavalla. Muistin kuitenkin että joskus on ollut toisinkin.
Parisuhteiden osalta olen käynyt läpi ensin vahingolliset ja manipuloivat kokemukset. Työpaikkojen osalta kävin läpi firmat jossa osaamistani vähäteltiin vain sen takia että en ole käynyt TAIK:ia, olisin ollut kuinka taitava ja olisi asiakastyytyväisyys ollut ansiostani kuinka korkealla tahansa. Ravintoasioissa olen käynyt läpi vaiheen jolloi en voinut pitää suutani kiinni ja päteä joka ikisessä hetkessä jossa pystyin jakamaan “suurta tietouttani” ja kaikkeen löytyi mielipide. En käsittänyt miksi ihmiset eivät halua kuulla mikä heidän syömässään ruuassa on vikana ja miksei satoja ellei tuhansia tuntejani tehty itsenäinen tutkiskelu tuonut sanoilleni painoarvoa.
Missä näiden vuosien keskellä olen oppinut kuuntelemaan muiden neuvoa ja muuttanut tapani ja missä olen niitä neuvoja vastaan kapinoinut ja sulkenut korvani? Ilmiselvästi se on ollut kaunis tasapaino niiden ihmisten välillä jotka ovat uskaltaneet hienotunteisuudesta välittämättä sanoa että “Vittu nyt teit tyhmästi” ja niiden jotka ovat kärsivällisesti luottaneet siihen että löydän itse oman tieni, omalla ajallani. Ja myös omasta nöyryydestäni ottaa kyseiset ohjeet vastaan.
Pari esimerkkiä kokemuksistani näiden ääripäiden kanssa voinen mainita. Veljeni esimerkiksi lopetti aika seinään omat pätemiskuukauteni kun pahastumisestani välittämättä sanoi että olen äärettömän ärsyttävä kun avaan suuni ja ryhdyn “neuvomaan”. Olen monen asian suhteen osannut olla hiljaa elämäni aikana mutta tämä oli viimeinen niitti opettamaan minulle että parempi on yleensä tarkkailla kuin sekaantua. Tiedänhän itsekin kuinka järjettömän ärsyttävää voi olla toisen pätemällä heitetty kommentti silloin kun en sitä itse pyytänyt. Toisaalta esim. isäni on hyvin usein osannut olla yllättävänkin hiljaa toilailujeni keskellä ja luottanut siihen että menen hyvää polkua eteenpäin ja luottavaisesti katsellut vierestä kun kasvan. Hän on osannut aina antaa ohjeistustaan ja johdatustaan kun olen kaivannut niitä, mutta osannut myös kuunnella ja antaa minun vetää omat johtopäätökseni. Näin jälkeenpäin olen ajatellut että monessa kohtaan vaikka olen päätynyt “väärään” johtopäätökseen hän on silti osannut olla hiljaa ja vain vuosien jälkeen olen tajunnut että tarvitsin kyseisen opetuksen jotta kokemus kasvamisesta voisi olla itsenäinen eikä toisen johdattelema. Miten hän on osannutkin olla niin sopivassa suhteessa anteeksiantava, opastava, kuunteleva ja kärsivällinen?
Meillä ilmiselvästi kaikilla on aivan oma toleranssi kestää informaatiota joka muokkaa maailmankäsitystämme. Minulla se sattuu olemaan joskus hyvinkin korkea. Pystyn adaptoitumaan helposti informaatioon jotka herättää minussa kapinaa, pelkoa ja epävarmuutta. Viikonlopun aikana sain kuitenkin esimerkin miten pienemmällä toleranssilla elävät ihmiset katsovat tätä maailmaa. Vertailukohteeksi voin ottaa taas veljeni joka perjantain saunavuorokeskustelun aikana uskalsi sanoa suoraan että ei halua kuulla raakaruokakokeiluistani ja siihen liittyvistä ajatuksistani mitään. Ne hankaloittavat hänen elämäänsä ja siten hän on yksinkertaisesti vain päättänyt että häntä ei kiinnosta. Hän tarkensi että voi kyllä jatkaa dialogia siitä miksi hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, mutta kieltäytyy kuuntelemasta mitään mikä voisi tuottaa muutoksia siihen perusturvalliseen olemiseen mihin hän on tottunut. Minun oli pakko ihmetellä hänen toivettaan ja tietyllä tavalla ihaillan hänen suoruuttaan. En ole vuosiin enää paasannut, mutta jakamisen tarpeeni on usein silti hyvin akuutti. Perheelleni jakaminen on vielä tärkeämpää, mutta veljeni muistutti minulle käytöksellään että kaikkien pitää käydä oma tiensä oman muutoksensa ja kasvun kanssa. Ja pakkohan minun on muistaa että muutosprosessimme on myös hyvin monitahoinen. Vaikka veljeni osoittaakin tässä asiassa hyvinkin pientä toleranssia, on hän taas monessa muussa asiassa vastuullinen, älykäs, ajan tasalla ja tietäväinen.
J:n tapauksessa taas käydään astetta suurempia käsitystenmuutoksia läpi. Käymme päivittäin keskusteluja maailman tilasta ja keskustelemme erinäisistä kirjallisuuksista ja jaamme oppimaamme tietoa niistä. Hänelle tulee vähintään pari kertaa viikossa olo että “nyt saa riittää”. Sen jälkeen ei kannata pariin päivään puhua kuin mukavista tutuista ja kevyistä asioista. Tai jopa vakavista mutta poiketen muihin aiheisiin. Hänelle perspektiivin laajeneminen on välillä sen verran tukipilareita järisyttävää meininkiä että hän tarvitsee oman aikansa myös “istua rauhassa” niiden asioiden kanssa. Hänelläkin on hänen oma polkunsa tallusteltavana. Ja vaikka polkumme menevätkin rinnakkain, on hänen siltikin täysin omilla väreillä ja väritetty. Ja hyvä niin.
Olen mielestäni oppinut kunnioittaa muiden rajoja ja tilaa, sekä uskon että olen aika hyvä arvostamaan ystävieni erilaisia tapoja käsitellä minulta saamaansa tietoa, silti painin tietynlaisen ristiriidan kanssa asiasta. Olen aina ollut hyvin mukautuvainen muiden ihmisten kanssa ja yleisesti olen joidenkin asioiden suhteen ollut enemmänkin kameleontti kuin vaikkapa leijona. Osaan kysyttäessä puolustaa kantaani mutta ujostelen älyttömästi sen esilletuomista itsenäisesti ja oma-aloitteisesti. Uskon että minulla oikeasti olisi paljon annettavaa mutta olen aina jotenkin tuntenut alemmuudentunnetta sen esittämisen kanssa. Edesmennyt pätemiseni on juurikin ollut alla olevaa epävarmuutta kykyihini joita peittelin aggressiivisen ulosantini turvin. Uskon että on hyvin tärkeää osata tuoda itsensä julki ja ohjata muita, vaikka se loisi suurenkin reaktion toisissa. Tätä varten pitää vain opetella hienotunteisuutta ja diplomatiaa jotta mahdollinen ärsykekynnys saataisiin tarpeeksi alas että oppiminen olisi mahdollista. Mutta siltikin tahdon taipua enemmän siihen hiljaa olemiseen ja pääni sisälläni ihmettelemiseen kuin suoraan toimintaan. Tämä helposti johtaa siihen että minulla on suurempi riski olla oikeasti saamatta mitään tärkeää aikaiseksi.
Olen aina kokenut myötätunnon ja hellyyden paremmaksi tavaksi toimia tässä maailmassa kuin aggressiivinen dog-eat-dog-survival-meininki jossa joko itse ole vahvin tai et ole mitään. Jotenkin aina ajatellut että sellainen tapa on kuluttava ja pahimmillaan se voi taipua helposti hyvinkin epäeettiseksi ja moraalittomaksi tavaksi toimia ihmisten ja itsensä kanssa. Joku sydämessäni on estänyt aina hyökkäämästä satuttajiani kohtaan tai sulkea korviani aroiltakin asioilta itseni suhteen. Kipeimpien parisuhde-erojenikin keskellä olen haastanut itse itseäni viemään asiat loppuun rehellisesti ja ilman pelejä olisin tuntenut itseni kuinka raa’aksi tahansa. Ainakin silloin ne arimmatkin hetket on ollut vähän valoisampia kun olen tietänyt että tein ainakin kaikkeni että en aiheuttanut lisää kipua tai jättänyt mitään kiveä kääntämättä jotta totuudellinen kohtaaminen saisi mahdollisuutensa.
Myötätuntoinen Samurai
Joku asia kuitenkin näksyttää sisälläni siitä että tämä ei välttämättä pitkällä aikavälillä ole kaikkein paras tapa minulle. Olen varma että minussa elää voima olla suoraviivaisempi ja suorasukaisempi ilman että sorran sillä muita, mutta silti saan jotain itseäni suurempaa aikaiseksi. Luulen että siinä on perää kun Brian Klemmer kirjoittaa kirjassaan Compassionate Samurai (Myötätuntoinen Samurai) maailmassa olevan kahdenlaisia ihmisiä. Ensimmäiset ovat kilttejä, hyväsydämisiä ja armeliaita mutta he eivät saa paljoa aikaiseksi elämässä. Toisenlaiset taas ovat niitä jotka saavat vaikka mitä aikaiseksi – he ovat luovia, päämäärähakuisia ja yhteiskuntamme aggressiivisia suorittajia. Huono puoli heissä kuitenkin on yleensä se että he ovat useimmiten itsekeskeisiä, ahneita ja epäeettisiä.
Miten siis säilyttää oikeudenmielisyytensä ja rehellisyytensä olemalla kuitenkin aikaansaava, päämäärätietoinen, menestynyt ja hyvä johtaja? Siinä on varmasti kyse muustakin kuin oppimista milloin olla hiljaa ja milloin tuoda ilmi mielipiteensä oma-aloitteisesti ja niin että se herättää mahdollisimman vähän kapinaa.
Haluan yleisesti tuoda tulevaisuudessa esille enemmän aikaansaamistani ja myös opetella keinoja sen ulostuomisen suhteen. Tulen tekemään töitä ujouteni suhteen ja myös oppia uskaltamaan luottamaan siihen että minulla on oikeasti jotain annettavaa. Osittain siksi olen myös aloittanut uudella rohkeudella bloggaamisen. Ainakin näin laitan jotain likoon, sitoudun johonkin mihin uskon. Hellyyteen taipuvainen ulosantini on toiminut aika hyvin tähän asti, en esimerkiksi usko että poustini alussa mainitsemani ystävyys olisi syventynyt ellen olisi historiassani osannut olla myös hänen suhteensa joskus hiljaa ja kunnioittaa erilaisuuttamme mutta ilmiselvästi jään myös miettimään sitä kuinka moneen muuhunkin ihmiseen olisin pystynyt samanaikaisesti vaikuttamaan paremmalla ja rohkeammalla kommunikaatiolla.
Lisään pienen pätkän vielä kilpirauhasasioistani jotka liittyvät raakaruokakokeiluuni.
En tainut mainita terveyshistoriani kohdalla, mutta päästyäni vihdoin ylläpitoannokseeni Armour Thyroidin kanssa se oli noin 3 kertaa isompi kuin yleisesti. Eli soin 10 x 60mg päivässä jaoteltuna kolmeen osaan (5 aamulla, 3 päivällä, 2 illalla). Normaali Armour Thyroid annostus on yleiseti 2,5-4 tablettia ja 5-7 päivässäkään ei ole harvinaista. Kävin vuosien mittaan testeissä noin puolen vuoden välein ja testitulokseni pysyivät aina viiterajojen sisällä, joskin yläpäässä. Kilpirauhashormoneja yleisesti pitäisi annostella enemmänkin potilaan omien olotilojensa mukaan, ei radikaalisti, mutta ei myöskään missään tapauksessa laboratorioarvoja tuijotellen. Joten koska vointini oli hyvä, en lähtenyt säätämään annostani pienemmäksi koska ilmiselvästi sain juuri sopivasti, vaikka pillereiden määrä olikin iso.
Armour Thyroid
En yleisesti ottaen pitänyt, tai tykkää edelleenkään, tunteesta että en tiedä oikeaa syytä suuren annokseeni. Sen lisäksi että se tulee minulle järjettömän kalliiksi (n 120-150e /kk ilman kelan korvauksia) en yleisesti tykkää elää tiedossa että kehossani tapahtuu nyt jotain josta ei ole mitään tietoa. Omien tutkimuksieni mukaan kyseessä voisi olla joko lääkkeiden imeytymisongelma tai solutasosta johtuva resistanssi kilpirauhashormoneille. Koska en saanut mitään epämukavia oireita tai muutenkaan olotilani eivät heitelleet, tahi olleet mitenkään erityiset, labra-arvoni olivat normaalit ja tajusin että Suomesta ei löydy yhtäkään lääkäriä joka suostuisi etsimään syitä kanssani (puhumattakaan siitä kuinka paljon se maksaisi) päätin, että en huolehdi moisesta. En vain yksinkertaisesti jaksanut miettiä sitä.
Noin 4kk sitten kilpirauhaskokeeni yllättäin olivat kaikki menneet viiterajojen yli, vaikka en ole viimeiseen 3 vuoteen tehnyt mitään muutoksia annostukseeni. Olen ehkä hiukan huono kuuntelemaan kehoani, olinhan huomannut että oli vähän kuuma ja pulssi ylhäällä mutta en ollut ajatellut mitään siitä sen enempää. Nyt kuitenkin arvojeni mennessä yhtäkkiä yli, olinkin aika yllättynyt…ja iloinen. Pääsisin vihdoin laskemaan annostustani josta olin viimeiset 4 vuotta pulittanut ihan järjettömät määrät rahaa ja ajatus siitä että kehossani on tapahtunut jotain joka saa sen haluamaan takaisin normaaleille tasolle ilahdutti minua.
Labrat nähtyäni pudotin siis 10 tabletista 9 ja kävin kolmen kuukauden päästä uusissa testeissä. Ei varmaan tule yllätyksenä että arvoni olleet mihinkään laskeneet noin pienen laskun kanssa:D Päinvastoin T4-V arvoni oli jopa noussut yhden pykälän verran ylöspäin. Voinneissani en ollut kuitenkaan huomannut mitään erityistä. Joten nyt, noin 1kk sitten, laskin annokseni 9:stä 7:ään tablettiin päivässä. Olen menossa labroihin taas tuossa kuukauden päästä katsomaan että mikä onkaan tilanne. Lasku oli aika iso, tein sen parissa erässä, mutta ajattelin että jos aikaisempi 1 pillerin lasku sai arvoni vain nousemaan olisin valmis kärsimään parista päivästä vajaatoiminnanoreita kunhan saisin vaan arvojeni laskun aloitetuksi.
Luulen kuitenkin osan mysteerisistä oireistani johtuvan tuosta liikatoiminnasta. Esim. ihan alkujaan kun sairastuin liikatoimintaa se johti tosiaan aika rajuihin ripulointeihin. Tilanne ei todellakaan ole nyt niin, mutta ilmiselvästi suoleni toimii liian vilkkaasti. Samoin lähikuukausina ollut ajoittainen väsymys johtuu todennäköisesti myös tuosta aika isosta muutoksestani annokseeni. Luulen siis että pelkkä raakaruoka ei ole osallinen olotiloihini vaan myös meneillään oleva hormonilääkitykseni pienentäminen.
Se onkin sitten mielenkiintoista saada selvää tässä vyyhdissä mikä johtuu mistäkin. Tietyllä tavalla luulen että jos raakaruoka pienentää immuunipuolustukseni reaktioita sekä parantaa ruuan imeytymistä, että rajoittaa kehossa tapahtuvaa tulehdusta, voisin kuvitella että sen ansiosta arvoni voivat nousta ihan itsestään enemmänkin.Mistä sitä tietää jos vaikka pääsisin paljonkin pienempiin annoksiin lääkitykseni kanssa. Nähtäväksi siis jää minkälaista annostusta tarvitsen raakarualla kilpirauhashormonieni kanssa. Toivon todellakin että arvojeni yhtäkkinen nousu tarkoittaa että kehoni on valmis pienempiin annoksiin ja pystyy esimerkiksi sulattamaan ja käyttämään hyväksi hormonit paremmin. En halua syödä näin isoa annosta.
Ajattelin siis listata myös tämän tiedon tänne jotta kokonaiskuva tilanteestani olisi parempi…Tästä on ainakin helppo tajuta miten olemme kaikki yksi iso paketti ja meissä toimii kaikissa ihan omat erilaiset tavat reagoida asioihin.
Jatkakaamme parantumista ja tarkkailua.
Noniin, kun edellisessä kirjoituksessani pohjustetut jutut ovat selvitetty, aloittakaamme virallisen kuukausiraporttini ensimmäinen osa sanomalla että muutos raakaruokaan päin kävi aika nopeasti ja vaivattomasti. Historian havinaan jääneen entisen, tiukan treenitaustani kanssa minulle ei ole mitenkään vierasta syödä ruokavaliota joka voi yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna tuntua rajoittavalta enkä yleisesti tunne siitä paineita tai pahaa oloa. Ottaen huomioon alamäkeä menevän terveyteni tein pari ratkaisevaa, isompaa päätöstä heti alkuun jotka voisi luokitella kokeiluni radikaaleimmiksi siirroiksi: lisäsin sen verran paljon uusia ruokia valiooni että taka-alalle poistuivat valkoinen sokeri, maitotuotteet ja vehnäjauho. Mustavalkoisuutta kuitenkin välttäen olen ilolla vetänyt suuhuni myös pari fetasalaattia, tomaatti-basilika-vuohenjuustokeiton (raakaruuassahan mitään ei lämmitetä yli 40 asteen), sushia, punaviiniä ja pari luomusuklaapatukkaa joita nautiskelin ystävieni seurassa erinäisten viikonloppujen saatossa. Nam!
Ilokseni olen voinut todeta että edellisen kuukauden aikana, edellisessä kirjoituksessa mainitsemat hengitysoireet ovat kadonneet tyystin – vaikka on tullut jo pakkasasteitakin. Jäljelle on jäänyt vielä sellainen jännä odottava tunne rinnassa joka tulee aina tilanteissa jossa hengitysoireita on tullut ennen. Luulen että psykologisesti aina koitan valmistautua haukkomaan henkeä, vaikka sitä tarvetta ei ole enää ollut.
Toinen mukava huomaaminen on tullut nenän limakalvojeni selvällä parantumisella. Olen joutunut pitkin kesää käyttämään kortisonisuihkeita silloin tällöin kun nenäni on mennyt pahasti tukkoon. Yleensä tämä pahenee vielä ilmojen kylmetessä. Nenälääkärini joskus mainitsi että limakalvoni ovat niin vaurioituneet pitkällisen Nasolinin käytön ja liian ahtaiden onkaloiden seurauksena että kortisonisuihkeet tulisivat olemaan kanssani loppuelämäni. Noh, nyt en ole niitä tämän kuukauden aikana käyttänyt kuin tasan kaksi kertaa ja olen huomannut hengittäväni useimmissa tilanteissa nenäni, enkä suun kautta ihan luontaisesti. Tämäkin on ollut todella mukava ja uudenlainen ilo.
Luulen että nilkkojen nivelkivut ovat hiukan pienentyneet, mutta tunnen niissä edelleen aristusta ensimmäisen 6 askeleen ajan kun nousen tunnin istumisen jälkeen tietokoneelta ylös. Olen nukkunut myös erittäin hyvin, sekä jostain syystä uneni ovat olleet erittäin, erittäin, erittäin vilkkaita. Tähän mennessä en ole muistanut niistä kuin pari harvaa mutta joka kerta kun olen herännyt aamuisin niin on ollut olo että olisin ollut elokuvissa koko yön. Samoin energiatasoni on ilmiselvästi ollut nousemaan päin. On ollut jopa pari päivää jolloin on tuntunut että kehossa oikein kohisee ja tekee mieli hypähdellä kun on niin hyvä olo. Päiväunia en ole tarvinnut kertaakaan 1.5kk aikana ja ruokailujen jälkeen tuttu unisuus, ähky ja hitaus ovat kadonneet. Olen pärjännyt täysin ilman kahvia.
Yllättävää oli myös että kuukautiseni alkoivat ensimmäistä kertaa 7 vuoteen (kyllä, olen pitänyt kuukautispäiväkirjaa 7 vuotta:D) 27 päivän kierron jälkeen, eikä jo pari vuotta “normaalin” 30-34 päivän kierrolla. Tavallisuudesta poikkeavaa oli myös että en tuntenut mitään kuukautiskipuja, turvotusta tai mieliala-ailahteluja. Minulla nyt yleensäkään menkkojen aikana sen suuremmin mielialat ole heitellyt, vaikkakin kyllä myönnän että liikutun siihen aikaa kuukaudesta helpommin kyyneleihin asti katsoessani romanttisia komedioita tai muita suuria tunteita käsitteleviä aiheita;)
Toivomisen varaa on vielä liian useasti toimivassa suolistossani. Tähän tosin minulla on toinenkin teoria mistä se voisi johtua, joten voi olla että ennen kilpirauhassotkujeni selvittämistä vatsani ei tule rauhoittumaan. Tästä voin kirjoittaa sitten lisää myöhemmin eri otsikon alle. Samoin vaikka en ole päiväunia tarvinnut on joukkoon toki mahtunut yleisiä vähän hiljaisempia päiviä. Plus että olenkin nyt parina iltana ollut parisuhteessamme se jolla on kylmä ja joka hakee lämpöä toisen kehosta, eikä toisin päin. Yleisestihän nukun kesät talvet ikkuna auki ja lähestulkoon aina 60% raajoista peiton ulkopuolella kun hohkan lämpöä. Muttamutta, kuten sanottua, minulla on aika hyvä aavistus mistä nämä muutokset johtuvat ja koska tosiaan käyn tätä kilpirauhasmuutoksia tässä samassa tulee olemaankin haaste huomata mitkä muutokset tulevat kilpirauhaslääkkeistä ja mitkä raakaruuasta.
Kirjoitankin seuraavaksi lyhyemmän artikkelin ajankohtaisista kilpirauhasjutuistani niin saan ne vielä lisättyä tähän syssyyn mukaan:)
Ennen kuin alan latelemaan havaintojani haluan vielä selventää pari pientä seikkaa tästä kokeilusta ihan vaan tuodakseni esille mitä tämä kokeiluni on ja ei ole. Tuleepahan siinä myös muistutettua itseäni niistä asioista mitä on toilailujen lomalla opittu.
Ensinnäkin raakaruokakokeiluni ei ole mikään dieetti minulle. En yritä laskea painoani, en tule käymään vaa’alla (en nyt yleisesti ole käynyt vaalla ainakaan puoleentoista vuoteen, en edes oikeiden dieettieni aikana) tai sovittelemaan vaatteita sillä mentaliteetilla että kuinka löysältä ne tuntuvat. En suostu patsastelemaan peilin edessä pullistellen ja vertaillen ulkonäköäni edellisen päivän pullisteluihin ja vertailuihin. Enkä tule teille raportoimaan painostani mitään. Ymmärrän kuitenkin että ruokavalion muutoksiin yleensä kuuluu ihan normaali kehon koon siirtyminen lähemmäs sitä omaa luontaista kokoa, joten jos huomaan jotain tämän suuntaista tapahtuvan tulen raportoimaan siitä muiden muutoksien, tai epämuutoksien osalta arkipäiväisesti ja ilman vaahtoamista. Ensimmäisenä mittarina tulee aina olemaan oma henkinen, psyykkinen ja fyysinen hyvinvointini.
En aio myöskään lähteä kokeilussani rajoittamisen mentaliteettiin ollenkaan. En aio tehdä itselleni haasteita tai sääntöjä joilla motivoida kulkuani. Motivaatio on lyhytaikainen ja laiska renki, säännöillä ja rajoituksilla ruokittu motivaatio on vielä laiskempi renki. Motivaation sijasta minulla on jotain muuta – inspiraatio. Inspiraatio ei tarvitse piiskaajaa tai kannustajaa. Se ei tarvitse jatkuvia uhkailuja, rankaisuja, syyllistämistä tai kiristystä. Inspiraatio on jotain joka ei tunne pelkoa sekä tapahtuu vaivattomasti ja innostuksella koska olet kirjaimellisesti In Spirit. Teen tämän koska nautin siitä, olen siitä hyvin kiinnostunut ja tulen olemaan sen ansiosta terveempi.
Täten olen siis pitänyt tiukasti kiinni oman aikani ottamisesta. En suostu enää mihinkään radikaaleihin ja äkkinäisiin muutoksiin jotka vievät kaiken energiani ja joihin lähden päätä pahkaa. Sen lisäksi olen halunnut pitää huolta että mielentilani on pysynyt positiivisena, vapaana ja avarana. Tähän olen keskittynyt päättämällä että kaikki muutokset mitä teen ruokavaliooni – tai elämäntapaani – lähtevät aina lisäämisen-filosofian kautta eikä poistamisen tai eliminoimisen. Niinpä päätinkin aloittaessani kokeiluni että sen sijaan että pudotan kaikki pahat asiat ruokavaliostani kerralla pois ja ryhdyn syömään monien mielestä ensiajatukselta “tylsää”, “yksinkertaista”, “rajoittavaa” ja “herkutonta” ruokaa, aloitan vain lisäämään ruokavaliooni uusia, kiinnostavia, mahdollistavia, maukkaita ja värikkäitä ruokia. Harjoittelen iloitsemaan siitä järjettömästä yltäkylläisyydestä minkä keskellä elämme. Luotan että keskittymällä enemmän siihen mitä ruokaa saan, miten paljon sitä saan ja miten monenlaista variaatioita saan, alkavat huonommat valinnat pikkuhiljaa autonomisesti vaan jäämään jälkeen ilman että tulen tuntemaan siitä mitään sen suurempia tunnontuskia.
En halua syödä jotain tiettyä kalorimäärää päivässä ja tiettyihin aikoihin – rajoituksia ja sääntöjä – en usko enää niihin. Olen huomannut että joinakin päivinä minun tekee automaattisesti mieli syödä enemmän ja toisina vähemmän. Uskon että ruuan laadulla ja sen sisältämillä hivenaineilla, mineraaleilla, vitamiineilla ja antioksidanttimäärillä on paljon suurempi tarkoitus terveytemme kannalta kuin kaloreilla – myös laihtumisen kannalta, jos se on jonkun tavoite. Jos opettelen vain oikeasti, aidosti ja rehellisesti kuuntelemaan kehoni viisaita signaaleja olen aika varma että kaiken maailman anaaliset mikrosäädökset ruuan kalorimäärän ja ajoituksen suhteen ovat toisarvoisia. Kehoni tulee kertomaan minulle kuinka paljon syön ja milloin – ei kelloni. Jos saan ruuastani tarpeeksi niitä asioita mitä kehoni tarvitsee tulen syömään juuri sen verran kun todellakin tarvitsen, en enempää tai vähempää. Myös se että syön ruokani mahdollisimman lähellä sen alkuperäistä muotoa on minulle maalaisjärjelläkin ajateltuna ihan fiksulta kuulostava tapa. Ja tietyllä tavalla uskon että mitä köyhempää ruokavaliomme on, sitä enemmän haluamme syödä koska kehomme ei saa siitä tarvitsemiaan rakennusaineita, eli vitamiineja, mineraaleja ja hivenaineita. Kalorit jäävät aika pieneen osaan niiden jälkeen.
Aion myös tehdä parhaani jättämällä taakseni kaikki “tämä on hyvästä” ja “tämä on pahasta” mentaliteetit. Mustavalkoinen lähestyminen ei saa meitä kuin kapinoimaan ja kapinasta on hankala lähteä rakentamaan mitään rakentavaa. Jos syön lohdutusruuaksi Intiaanilakritsia niin en aio syödä sitä syyllisyyden ja häpeän kera, joka aivan varmasti lisää stressihormonejamme ja rappeuttaa siten terveyttämme. Tulen syömään kaiken ruuan aina ilolla, kiitollisuudella, onnella ja lapsenomaisen mielenkiinnon kanssa – ilman rankaisuja tai draamaa.
Toiseksi haluan mainita että kokeiluuni kuuluu myös muita kohtia joita haluan parantaa elämässäni pikkuhiljaa. Pidempiaikaisempi tavoitteeni, jota vähän pohjustinkin jo, on ollut halu oppia syömään kun minulla on nälkä, lopettamaan kun tunnen kylläisyyttä, pureskelemaan pitkään ja hitaasti ja ajattelemaan ja arvostamaan syömääni ruokaa ruokailujeni aikana – tämän kanssa olen tehnyt töitä enemmän ja vähemmän koko tämän vuoden. Vältän syömistä samalla kun luen lehteä, selailen nettiä tai kuuntelen audiokirjoja. Ruuan arvostusta tukeakseni haluan myös oppia valmistamaan syömääni ruokaa jotta voin oikeasti saada paremman tuntuman ja suhteen siihen ravintoon joka pitää minut elossa. Olen jo nyt tehnyt töitä sen eteen että kuuntelen kehoani sen mukaan mitä minun tekee mieli, joka yleensä kertoo puutetiloista jota keho koittaa intuitiivisesti korjata mielihalujen avulla ja välttelemään ruokaa jota ei tee mieli, joka yleensä taas kertoo kehon saaneen tarpeeksi tietyn ruuan sisältämiä aineita ja pyytää siitä taukoa. Ja tähän ei nyt sitten sekoiteta jotain mielihalua jäätelölle vain sillä tekosyyllä että “kehoni ilmiselvästi tarvitsee jäätelössä olevia hivenaineita”….Duh!
Tarkennetaan myös että, en usko että terveyteen on olemassa mitään ihmepilleriä, ihmedieettiä, ihmejuomaa, ihmelääkettä, ihmeravintolisää tai ihmesääntöä joka tuottaisi parempia tuloksia kuin oikeasti perusteellinen, intuitiivinen, rakastava, yksilöllinen ja pitkäaikaisesti terve suhde omaa kehoamme ja ruokaamme kohtaan. Vain me itse, eikä kukaan muu tässä maailmassa, voimme oppia ja tietää mikä on parasta kehollemme ja millä ruokavaliolla se toimii parhaiten, mistä ruoka-aineista se tykkää eniten, millä rakennusaineilla se pystyy lähteä parantamaan itseään ja mikä on sen todellinen oma koko, paino ja pituus. En siis aio ottaa kyseenalaistamatta vastaan mitään ruoka-aineneuvoa mitä minulle annetaan – toiselle sopii ohranoras, toiselle ei, toiselle sopii avokadot, toiselle ei jne. Se mitä minä tulen oppimaan tämän kokeiluni kautta siitä mikä toimii keholleni ja mikä parantaa minua, ei todellakaan tarkoita että se olisi parasta myös sinulle. Jos tämän kokeilun kautta päädynkin tulokseen että voin parhaiten syömällä ‘elävää ravintoa’ ja tulemalla vegaaniksi en halua että kukaan blogini lukijoista kuvittelee että uskoisin että se olisi kaikille oikea ratkaisu. Tai että se olisi minunkaan ratkaisu loppuelämäkseni. Varaan oikeuden aina, niinkuin kaikkien muidenkin pitäisi, ikuisesti muuttua ja kasvaa. Kuten sanoin aikaisemmin, mielestäni tiettyjä yleistämiseen pohjautuvia suuntia voidaan aina ehdottaa, ja totta kai niin minäkin tulen niitä ehdottomaan, mutta jokaisen pitää valita niistä ikioma, täysin yksilöllinen ratkaisu.
Nyt kun sain ton tuosta pois alta niin laitan pian tulemaan sitä kolmatta osaa kokeiluni tuloksista 1,5kk:ssa.
Tästä tulee hiukan pidempi kirjoitus koska kuitenkin käsittelen koko terveyshistoriaani tähän päivään asti. Alla oleva tieto on 100% se syy miksi kirjoitain esimerkiksi tätä blogia:) Mutta käydään ensin läpi käytännön tarinat ennen kuin lähden purkamaan enemmän ajatuksia tästä aiheesta:
Varhaisnuoruus
Ennen kakskymppisiäni olin aika normaali nuori terveydellisesti. Olin vilkas, mietteliäs ja sosiaalinen. Tykkäsin ruuasta kuin ruuasta vaikka yläasteelta johonkin 23 ikävuoteen asti olinkin syömättä punaista lihaa, en näin jälkeenpäin sanoisi että ruokatottumuksien olleen mitenkään muuten tavallisuudesta poikkeavia, lähinnä ehkä suhteellisen epäterveellinen.
Kävin läpi tyypilliset hiiva ja virtsatietulehdukset jo nuorena ja niistä tuli arkinen osa elämää koko aikuisiälläkin. Söin suurimman osan teini-iästäni e-pilleriä ja pari kokeilua kapselinkin kanssa tuli tehtyä jotka johtivat 3kk kestäviin menkkoihin ja lopulta suhteellisen vakavaan anemiaan. Mitään suurempaa mielialahäikkää en niistä saanut, mutta olen monesti miettinyt jälkeenpäin että kuinka iso osa selluliittini tahi suonikohjujen synnyssä syyllisenä ne ovat olleet.
Pientä häikkää on ollut aina myös nenäni limakalvojen kanssa. En ole oikein ikinä pystynyt hengittämään täysin nenäni kautta ja en ainakaan muista aikaa jolloin olisin täysin nukkunut suu kiinni. En onneksi kuitenkaan kuorsaa:P Tämä on johtanut Nasolinkokeiluihin jotka päätyivät huonosti, mutta kyllä tähänkin asti tällä ollaan pärjätty.
Noiden lisäksi en sitten muista sairastaneeni mitään paria tavallista kouluoksennus- /kuumetauti epidemiaa lukuun ottamatta.
Sairaus
Sain ensimmäiseni elämää muuttavan diagnoosini 21-vuotiaana kun jouduin kahden viikon rajun kuumeen ja ripuloinnin johdosta sairaalahoitoon. Koska olin silloin juuri viettämässä työharjoitteluani Lontoossa, ensimmäinen hoitomuotoni oli kommunikaatio-ongelmien takia täysin väärä. Lääkärit olivat vakuuttuneet että minuun oli iskenyt ”eksoottinen suomalainen tauti” jota aloitettiin hoitamaan vahvoilla antibiooteilla. Hoidosta huolimatta tilanne kääntyi vain pahemmaksi, kunnes lopulta palasin Suomeen, takaisin osastolle ja parin muun virhediagnoosin jälkeen (mm. epäiltiin kroonista paksusuolentulehdusta) minulla todettiin autoimmuuni peräinen kilpirauhasen liikatoiminta – Gravesin tauti.
Minulla on noista ensimmäisistä sairastelun vuosista hiukan hämäriä mielikuvia voinneistani. Olin vielä sen verran nuori ja sekaisin koko tilanteesta että kesti pari vuotta ennen kuin tajusin tilanteen vakavuuden. Jostain syystä myös perheen tuki jäi mitättömäksi ja ketään ystäväpiiristäni ei tiennyt asiasta mitään. Minut laitettiin nopeasti Thyrazol kuurille joka lopulta päättyi äkkinäiseen RAI (Radio Active Iodine)-hoitoon. Hämmennyksestäni johtuen en uskaltanut vielä kyseenalaistaa hoitoani ja uskoin sokeasti lääkärien päätöksiin. Radiojodin piti parantaa tilanteeni kaikkein nopeiten ja siitä seuraava vajaatoiminnan hoito tapahtuisi – niin kuin lääkäri sen sanoi – ”helposti vain yhdellä pillerillä päivässä”.
Niille jotka eivät tiedä mikä RIA-hoito on, niin kerrottakoon että kyseessä on siis radioaktiivinen jodi jota annostellaan henkilön iän, painon ja pituuden mukaan (ja mitenköhän se vaikuttaa siihen kuinka paljon radioaktiivista ainetta voidaan jollekkin antaa?). Hoidon jälkeen joudut olemaan sisätiloissa ja välttelemään sosiaalista kontaktia pari viikkoa säteilyvaaran takia, puhumattakaan että raskaana olevien naisten ja pikkulasten läheisyyteen ei saanut missään nimessä mennä. Myöhemmin sain myös kuulla että ei ole epätavallista tulla pysäytetyksi tullissa moisen hoidon jälkeen koska yksilöllisissä tapauksissa tullin säteilylaitteet hälyttävät mennessäsi niiden ohi.
Romahdus ja vastuun ottaminen
Olin kerinnyt syömään jodihoidon jälkeen synteettistä kilpirauhashormonia Thyroxinia varmaan jo vuoden ennen kuin oikeasti tajusin mitä kehossani tapahtuu. Kaikki ikään kuin kirkastui minulle täydellisesti juuri sillä samalla hetkellä kun kaikki pimeni. Vasta kun vajaatoimintaoireitani rupesi olemaan niin iso kasa että en voinut enää olla huomioimatta niitä ymmärsin lopultakin että jotain on vialla. Olin tätä ajanjaksoa ennen elämässäni ollut aina aina perusluonteeltani hiukan ”taivaanrannan maalaaja”-tyyppiä jolla ei ikinä ole ollut minkäänlaisia ajatuksia kehon toiminnallisuudesta. Siksi minulla kesti pidempään tajuta että katseen myöhässä tuleminen, paineen tunne päässä ja väsymys ei ole kehoni normaalitila. Oireet myös hiipivät päälle niin hiljalleen että niiden kyseenalaistaminen oli vaikeaa koska jotenkin tuntui että “aina oli ollut tällainen olo”. Silloin rupesin ensimmäistä kertaa elämässäni kyseenalaistamaan hoitoani ja ottamaan omasta kehostani vastuuta.
Lähdin etsimään lisähoitoa joka johti yleensä siihen että lääkärit vähättelivät tuntojani. Thyroxin annostustani nostettiin ja laskettiin laboratioarvoja tuijotellen ja valitukseni olotiloistani jäivät kuuroille korville. Tilanne paheni jatkuvasti mitä pidemmälle hoitoani vietiin. Vajaatoiminnan oireet vain lisääntyivät ja tulivat entistä akuutimmiksi. Ihoni oli niin kuiva, että vuosin verta kyynärpäistä ja polvista, ennen tuuhea tukkani alkoi pahasti harventua, nukuin jatkuvasti ja herättyäni tuntui täysin samalta kuin nukkumaan mennessä – sumuiselta, hitaalta, kylmältä ja turralta. Vaikka minulla ei ole ikinä elämässäni ollut minkäänlaisia psykologisia ongelmia ryhdyin saamaan erittäin pahoja paniikkikohtauksia. Tilannetta pahensi epätietoisuus joka kumpusi oman kehonsa kontrollin täydellisestä menetyksestä. Mikään ei vain enää ollut kuin ennen ja kaikki oli tuntematonta ja pelottavaa…ja yksinäistä. Katseeni tuli myöhässä, en pystynyt muistamaan yksinkertaisia sanoja kuten ”haarukka” tai ”lukko” – minä, joka olen aina ollut tunnettu vikkelästä suustani ja nopeasta ajatuksenjuoksustani! Kuukautisteni kierto venyi pahimmillaan 54 päivän mittaiseksi, jos liikuin en palautunut päiviin ja lihaksiani särki lähes jatkuvasti, palelin kesälläkin ja libidoni oli täysin olematon. Tuntui kun olisin vuoden sisällä vanhentunut 80 vuotta. Kun pahin alkoi tapahtua lihoin 25kg 6kk sisällä vaikka söin kuin lintu ja urheilin kuin hullu – hullulta se tuntuikin koska mikään liikunta ei auttanut vaan yleensä pahensi olotilojani koska kehollani ei ollut resursseja käsitellä maitohappoa. Lihottuani ryhdyin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtämään mitä jotkut naiset voivat käydä läpi kehonsa kanssa. En tuntenut itseäni vain yhtään ”omani kokoiseksi”.
Oman hoitoni vastuun ottaminen alkoi pikkuhiljaa myös manifestoitua monella muullakin tavalla kuin kilpirauhasinformaation etsimisenä. Aloitin pitämään yksityiskohtaisen tarkkaa päiväkirjaa syömisistäni ja liikunnastani, ei pelkästään omasta mielenkiinnostani vaan myös, että minulla olisi jotain todistusaineistoa lääkäreille elämäntavoistani, mutta silti vointini vain pahentui. Jälkeenpäin kun mietin en voi tajuta miten olen jaksanut liikkua niissä olotiloissa ollenkaan.
Lopulta kun pahin vajaatoiminta iski, en pystynyt oikein tekemään muuta kuin istumaan tietokoneella ja etsimään tietoa. Olin niin väsynyt kaikkeen. Kukaan tapaamistani endokrinologeista ei pystynyt taikka suostunut auttamaan tai edes halunnut kuunnella mahdollisuutta yhteistyöstä. Ohjeet joita heiltä sain olivat parhaimmillaankin harhaanjohtavia pahimmillaan alistavia. Rahaa yksityiskäynteihin kaatui aika paljon. Minulle koitettiin määrätä masennuslääkkeitä ties kuinka monesta paikasta, mutta kieltäydyin aina – en tuntenut oloani tippaakaan masentuneeksi – vaan väsyneeksi ja fysiologisesti sairaaksi. Yksi lääkäri väitti kiven kovaan että salasyön ja minut pitäisi laittaa kontrolliryhmään jossa syömishäiriötäni tarkkailtaisiin, vaikka olin juuri osoittanut hänelle mustaa valkoisella että päivittäinen kalorimäärä oli 1300-1700 kcal välillä ollut viimeiset 5kk – hyvin vähän sen painoiselle tytölle joka oli yhtäkkiä lihonnut 100 kiloiseksi. Hän halusi määrätä minulle lääkettä jotka laittaisivat minut ulostamaan kaikki syömäni rasvat ulos kehostani sekä suositteli minulle syömishäiriöistä kärsivien kontrolliryhmää jossa asiantunteva tiimi voisi tarkkailla että en oikeasti valehdellut. Hänellä oli vielä pokkaa juosta perääni antamaan lasku käynnistä, sen jälkeen kun olin hiljaisena, lannistettuna ja kyyneleet poskillani lähtenyt hänen vastaanotoltaan pois. Lopulta oloni oli niin paha että vain itkin ja nukuin. Olin niin turhautunut ja eksyksissä kaiken kanssa. Halusin vielä olla oma viaton itseni jota ei maailman pahuus olisi lannistanut. Kaipasin hymyäni ja aina mukanani ollutta sitkeää ja voimakasta elämänhalua. Energiaa seikkailuun ja terveen kehoni takaisin. ”Olisi edes LÄMMIN! Niin sekin auttaisi perkele!”-muistan ajatelleeni.
Tuosta pohjasta alkoi kuitenkin ylämäkeni. Kuukausien itsenäinen opiskelu alkoi tuottaa tulosta. Olin saanut tietoa käsiini Armour Thyroid nimisestä kilpirauhaslääkkeestä joka sisältäisi kaikki kilpirauhasen tuottamat hormonit, eikä vain sitä yhtä, synteettistä jota olin syönyt ja halusin epätoivoisesti koittaa tätä viimeistä oljenkorttani. Maalaisjärkikin sanoi päässäni että jos kilpirauhaseni oli tapettu radioaktiivisella aineella ja saan kehooni vain yhtä hormonia, ja vielä synteettistä sellaista, niiden viiden sijasta jota minun oikeasti pitäisi saada niin ei ihmekään että voin huonosti! Mietin että jos lääkärit olivat kilpirauhasasioissa niin pihalla niin kuka takaisi minulle sen että radioaktiivinen aine voisi olla minulle hyväksi, vaikka niin minulle väitettiin?
Itkuisena kirjoitin kirjeen eräälle lääkärille Antioksidanttiklinikalta josta olin kuullut puhuttavan hyvää. Epätoivossani sanoin kirjeessäni että jos hän ei suostu edes HARKITSEMAAN kyseistä lääkitystä olen suunnitellut jo matkaa Norjaan ostamaan niitä ja salakuljettamaan niitä takaisin Suomeen. Olin valmistautunut kysymään hänen mielipidettään heti tapaamisen alussa ja saatuani kielteisen vastauksen lähtien saman tien pois. Tiesin jo niin paljon siitä lääkkeestä, tiesin tasan tarkkaan mikä minua vaivasi. Olin TÄYSIN varma että olin oikeassa kehoni suhteen ja että intuitioni tilastani on täsmällinen. Olin kerännyt kaikki faktat taakseni ja en halunnut enää kuluttaa aikaani siihen että joku tuntematon lääkäri voisi teilata minut alas pelkällä auktoriteetillaan – ei tiedollaan.
Muistan niin elävästi sen aamun kun istuin antioksidanttiklinikan käytävällä ja odotin lääkärin kutsua. En uskaltanut odottaa tapaamiseltamme paljon. Muistan tuijottaneeni seinää tyhjä ilma kasvoillani ja ajatelleeni että “Kohta lähdetään Norjaan”. En nähnyt edessäni muita vaihtoehtoja. Ja sitten tapahtui ihana ihme. Lääkäri tuli minua käytävälle vastaan, hymyili, katsoi minua silmiin ja sanoi heti kättelymme yhteydessä, että ”saat pyytämäsi, ilman mitään epäilystä, nyt me hoidetaan yhdessä sinut kuntoon”. Olin äimän käkenä. Alku oli ainakin lähtenyt käyntiin ihan eri tavalla kuin kaikkien muiden spesialistien kanssa joita olin tavannut. Aika näytti että myös loppu yhteystyö kyseisen lääkärin kanssa oli ihana, parantava ja kohtaava kokemus.
Kun aloitin lääkitykseni tiesin kahdesta muusta ihmisestä koko Suomessa jotka olivat kokeilleet sitä ja epäilen että minua hoitava lääkäri oli toinen niistä jotka olivat kyseistä lääkettä antaneet potilailleen koko maassa. Se ei kuitenkaan pelottanut minua paljon – olin lukenut kattavasti tietoa ulkomaalaisilta sivustoilta ja ryhdyin auliisti kirjoittamaan kokemuksiani ja keräämiäni tietojani suomeksi eri foorumeille.
Rauhallista paranemista, naamioiden riisumista ja muutosta
Seuraavat pari vuotta iso osa energiastani meni hitaaseen parantumiseen ja muita kilpirauhaspotilaita auttaessa. Kehollani kesti vuosi palautua läpikäydystä raiskauksesta. Saatuani lääkkeeni oikealle tasolle painoni lähti normaaliin laskuun vain syömällä vähemmän kuin kulutin. Vuoden jälkeen lääkkeestä kuukautiskiertoni palasi pikkuhiljaa takaisin kohdilleen. Muistan ensimmäiset kuukaudet lääkityksellä kun pintaverenkiertoni paraneminen aiheutti ihosolujeni rajun uusiutumisen sain melkein uskonnollista hurmiota vastaavan tunteen raapiessani kutisevaa ja regeneroituvaa ihoani. Hiukseni tuuhentuivat, muistini palautui ja ihoni ei enää vuotanut verta. Energiatasoni oli kahden vuoden jälkeen parempi kuin ikinä. Liikuin ja treenasin hyvin paljon, opiskelin omatoimisesti terveysasioita lisää joihin olin löytänyt uuden rakkauden ja aloin taas nauttimaan elämästäni. Lopulta 3 vuoden Armour lääkityksen jälkeen diagnosoin itse itseni kokonaan parantuneeksi ja olin niin iloinen. Töideni ja julkaisujeni jälkeen Suomeen on viimeisen 4 vuoden aikana putkahtanut 20 lääkäriä jotka määrävät kyseistä lääkettä ja lääkityksen vaihtaneita potilaita on nykyään yli 400. Olin saanut jotain aikaiseksi kulissien takaa ja tuntui hyvältä jättää sairastelut taakse. Lähdin lopulta kesällä -08 foorumeilta pois sillä halusin elää takaisin sairasteluun kuluneita vuosiani ja keskittyä uusiin asioihin. Vähänpä silloin tiesin että palaisin takaisin sinne nyt – tästä lisää kuitenkin tulevissa pousteissa;)
Näiden parantumisen vuosien saatossa kävin läpi isoja henkisiä ja fyysisiä muodonmuutoksia. Iän tuoma varmuus ja läpikäyty kokemus oli kasvattanut sisäistä maailmaani aika harppauksin eteenpäin. Olin kiitollinen saamastani opetuksesta, mutta sisällä kuitenkin aina kyti pelko uusista sairauksista ja kontrolloimattomasta lihomisesta. Autoimmuuni sairauden diagnosoimisen jälkeen silloinen lääkärini sanoi minulle että riski uusiin autoimmuunisairauksiin on paljon suurempi koska minulla oli jo sellainen. Tästä tuli vuosiksi minun salainen sisäinen dialogini. Pelkäsin että herään taas joku päivä johonkin tautiin josta joutuisin täysin yksin parantumaan vastoin kaikkia yleisiä ohjeita. Se yksinäisyyden tunne jota tunsin sairauteni kanssa oli jättänyt arvet sisälleni jotka olivat vielä arat. Tiesin että pystyisin mihin vain, olin varma siitä, koska olin todistanut sen itselleni niin monta kertaa jo aikaisemmin – mutta en vain halunnut enää jäädä yksin.
Uusien pienten terveyshaittojen ilmaantuessa reagoin ensimmäisenä tähän yksinäisyyden pelkoon ennemmin kuin olisin kuunnellut että missä vika. Olin hyvä ottamaan vastuuta kehostani ja onnistumaan suunnitelmien kanssa, mutta yksinäisyyden pelko myös ruokki muutakin puolta minussa. Kävin kamppailua fyysisen ulkomuotoni muutoksen tuoman ylpeyden ja luomieni naamioiden kanssa. Olin jossain vaiheessa muodonmuutostani muuttanut terveyteni haalimisen kehokuvan pakkomielteeksi ja poikennut erittäin kauas vilpittömältä tervehtymisen polulta mihin olin vuosia aikaisemmin niin tärisevin askelin ja yksin käynyt tallustamaan. Oli ihanaa saada huomiota, todistaa muille ja sitä kautta jotenkin kierosti itselleni että olin vihdoinkin rakastamisen arvoinen ja lehuskella voimavarojeni kanssa. Tein siis kaikkeni vältelläkseni sisälläni kaikuvaa yksinäisyyden pelkoa. Jäin pahasti loukkuun siihen, joka lopulta johti näihin kuuluisiin sekunnin muutoksiin koska murruin itsepetokseni alla enkä nähnyt enää muuta tietä ulos kuin sen julkituomiseen.
J onneksi tuli myös kuvioihin ennen hyvissä ajoin romahdustani. Luulen että hänen ansiostaan romahdus oli edes mahdollinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin miltä tuntuu olla sellaisen miehen rakastama joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen kehostani riippumatta. Pyyteettömän rakkauden vastaanottaminen parisuhteessa oli ihan uusi kokemus minulle joka lopulta johti loppujenkin naamioiden pois ottamiseen ja myös mahdollisti itsenikin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.
Oli pakko lopulta levätä. Naamioiden tultaessa alas otin irtioton kaikesta. Matkustelu auttoi huomattavasti ja palattuani takaisin Thaimaasta en enää halunnut astua salille. Ennen rakastamani laji oli vääristynyt omien kiiltokuvieni ja kehopaineideni saatossa vastenmieliseksi ja valheellisen tuntuiseksi. Halusin vain levätä ja miettiä mitä seuraavaksi. Olla ja luottaa siihen että asiat kyllä sutviutuvat omaa painoaan.
Syksyn uusi havahtuminen, kolotukset ja täyskäännös
Ja niinhän ne tosiaan sutviutuivatkin, mutta tuskin tulee yllätyksenä että sutviutuivat ihan eri tavalla kun olin ajatellut:D Liikkumattomuus ja ruuan kanssa psykologisen rauhan löytäminen toki otti veronsa kehosta. Se oli todella hyvää päälle, mutta keho halusi kanssa huomiota. Tilanne lopulta johti havahtumiseen tämän syksyn alussa.
Ryhdyin pikkuhiljaa saamaan sellaisia nalkuttavia “kolotuksia” ja vaivoja. Niveliäni on särkenyt. Viime talvena, ennen Thaimaan reissuani, minulle ilmaantui hengitysvaikeuksia johon sain astmalääkettä jota koitin viikon kunnes lopetin sen ennen matkaani lentokentällä. Ne hävisivät Thaimaassa, eivätkä palanneet Suomen kesässä mutta ilmojen viiletessä oireet alkoivat taas. Kesän lopussa olin väsynyt ja nukuin huonosti. Kävin lääkärissä ja testien mukaan vasta-aineiden vasta-aineet (en kysynyt silloin mistä testiä oli kyse, soittelen lääkärilleni lähiaikoina) olivat huimasti koholla joka johti epäilyihin reumasairaudesta. Samoin minulla on ollut salaperäinen yskä joka on lauennut aina iltaisin ja varsinkin jos nauran paljon. Närästää. Nämä kaksi jälkimmäistä on todennäköisesti yhteydessä toisiinsa.
Kävin reumalääkärillä joka ihmetteli tuloksiani. Kaikki muu oli kunnossa paitsi tämä kyseinen testi ja mitään tulehduksia ei näkynyt missään. Ainut mitä minulla oli oli nilkkojeni aristus. Mutta se, että se yksi testitulos oli koholla ei minun korviini kuulostanut hyvältä pohjalta. Se on merkki jostain.
Närästykseen söin ensin 6kk Nexiumia joka alkoi lopulta vituttamaan. En tykkää pillereistä. En yhtään. Ketutti syödä joka päivä jotain josta en oikein ole varma mitä se keholleni tekee – sitä paitsi ne vain peittivät alkuperäisen oireen jota ei ollut parannettu. Lopetin niiden syömisen löytäessäni vaihtoehtoisia parannuksia netistä. Söin ensimmäiset kolme päivää vain pehmeitä ruokia ja vedin luomuohunajaa teelusikallisen heti kun närästys alkoi. Jatkoin tätä viikon ja yksi aamu heräsin niin närästys oli poissa eikä ole sen koommin palannut. Win!
Jotain on kuitenkin siis ilmiselvästi menossa pahasti vikaan. Ja jotain on ollut pakko tehdä. Taas ollaan tilanteessa jossa en voi samoilla selviytymiskeinoilla enää jatkaa. Ansaittu lepo salilta ja ruoka-asioista onneksi antoivat aikansa laittaa pään kuntoon tulevia koettelemuksia varten. Ja onneksi pelko yksinäisyydestä on häviämässä päin. Ensimmäisen shokin jälkeen sen tilalle on pikkuhiljaa alkanut kasvaa luottavaisempi ja rauhallisempi asenne sitä kohtaan että itseni parantaminen tällä kertaa ei tarvitse sisältää draamaa ja pelkoa.
Vatsavaivoihin vastauksia etsiessäni Kemikaalicocktailin blogiin. Blogi meni automaattisesti Google Readeriin “Terveys” kansion alle ja seurailin vaihtelevalla kiinnostuksella Nooran toilailuja. Hänen ansiostaan innostuimme J:n kanssa luomusta enemmän. Sitten noin pari kuukautta sitten Noora kirjoitti jotain Olli Postista ja klikkasin hänen sivuilleen. Tutustuin vähän Olliin ja lisäsin hänen bloginsa Readeriini mutta todellinen kiinnostus vei muualle. Linkkejä seuratessani ja nettiä kahlatessani raakaruoka jotenkin aina nousi kokoajan esille minne tahansa meninkin. Tuntui että joku koittaa nyt kertoa minulle jotain:D Vinkkejä tuli myös muualta, esim. äitini ja isäni mainittuaan erikseen, viikkojen sisällä samasta aiheesta: Rauli Mäkelästä. Samoin Amazonista tupsahti eteen pari kiinnostavaa kirjaa raakaruuasta ja kokkailusta.
Mietin että pakko kokeilla. Mitä minulla on menetettävää? Seuraavaksi olisi taas edessä reissu lääkärille ja en halua sinne enää. Joten aloitin raakaruoka kokeiluni kuukausi sitten. Ja sillä tiellä ollaan edelleen vahvasti menossa eteenpäin. Olen sisälläni päättänyt saada testitulokseni tulokset alaspäin normaaleille lukemille, olisi se mikä vain. Tämä on murrosvaihe johonkin, tiedän sen, koska olen ollut näissä ennenkin. Nyt pitää vain pitää silmät auki ja olla valmiina tarttumaan tilaisuuteen kun maailma sellaisen minulle esittää.
Seuraavassa osassa vähän tarinaa mitä kuukauden aikana raakaruualla on tapahtunut.
Aloitin kirjoittamaan raakaruokakokeilustani ja tajusin että siitä ei tule mitään ellen pohjusta hiukan syitäni siihen. Samalla tajusin että tämä kokeilu kuitenkin tulee olemaan pohjana kaikkiin muihinkin aiheisiin mistä haluan kirjoittaa kuten kilpirauhassairaudet, terveys, inspiraatio, taide, muutokset, psykologia jne. joten tuntui vähän tyhmältä hypätä vain suoraan “lopputulokseen”. Ajattelin sitten jaotella sen pariin osaan jotta blogeista ei tulisi ihan kiduttavan pitkiä:
Osa 1 – Alku
Osa 2 – Terveyspohjustusta ja oma matkani tähän asti
Osa 3 – Ensimmäinen kuukausi ja havainnot
Osa 4 – Kilpirauhaslisäys (Lisätty jälkeenpäin)
Tässä alussa haluan kertoa mikä minua sytyttää näissä asioissa ja miksi olen päätynyt tälle tielle missä nyt tallustelen:) Toivoisin osaavani kirjoittaa asioista blogissani objektiivisesti ja lopullinen tavoitteeni on luoda viestiä positiivisesta muutoksesta, vastuun ottamisesta itsestään ja omasta terveydestään, mielen muokkaamisesta ja sitten vaan ihan yleisiä löpinöitä asioista jotka minua kiinnostavat. Tietyllä tavalla haluan myös harjoitella rauhassa omaa kirjallista ulosantiani ja mietintöjeni esiintuomista, sekä aatteitteni takana seisomista. Kirjoittaminen on kuitenkin yleensä ollut se lopputaktiikka millä olen saanut itsellenikin konkretisoitua abstraktit ajatukseni. Vaikka kaiken tietoni toki olen oppinut suurimmaksi osaksi kantapään kautta toivon kirjoituksillani luovan mahdollisuuksia muille ihmisille tehdä se vähän vähemmän hankalasti.
Yleisesti koen ja uskon täysin, että meillä itsellämme on mahdollisuus parantua kaikesta mistä haluamme. Liian usein ihmiset kuitenkin turruttautuvat oman pienen maailmansa seinien sisälle ja nielevät kritisoimatta kaiken mitä auktoriteetit heille sanovat. On niin paljon helpompaa antaa vastuu omasta kehostaan jollekkin toiselle erilaisilla tekosyillä jotka lopulta vain vievät oman mahdollistamisen energian itseltään pois. Ja jostain syystä näitä tekosyitä löytyy aina yllin kyllin – aina sen verran riittävästi että on helpompi jäädä paikoilleen kuin lähteä liikkeeseen.
Pääasiallisesti en voi tarpeeksi painottaa kuinka tärkeä väline esimerkiksi Internet on oman hyvinvointisi kannalta. Suurimpiin osiin vaivoihin löytyy laajoja artikkelikokoelmia ja foorumeita jotka pohjautuvat muihinkin mahdollisuuksiin kuin pelkkiin pillereihin. Ihan sormiemme ulottuvilla on myös kaikki tieto mitä ihan lääkäritkin saavat kouluistaan – se ei enää ole etuoikeus vaan kaikkien oikeus. Ei se ole harvinaista nähdä lääkärinkin katsovat vastauksia Internetistä kun tulee tenkkapoo eteen, tätä on itseasiassa tapahtunut itselleni pariinkin kertaan. Se jos joku saa vähän miettimään että miksi ihmeessä mä maksan siitä samasta tiedosta mitä se lääkärikin etsii?
Kenties oman terveytesi paras työkalu?
Vaikka tulen käsittelemään luonnonparannusta omalta kohdaltani parempana ratkaisuna en halua haukkua lääkäreitä tai mustamaalata kaikkea lääketieteeseen liittyvää. Vaikka saamani kohtelu heiltä on ollut yleisesti harhaanjohtavaa ja pahimmillaan alistavaa, uskon siltikin että länsimaisella (niin kuin muilla maisilla;) lääketieteellä on oma paikkansa tässä maailmassa. En esimerkiksi halua että minua kiidätetään auto-onnettomuudesta suoraan akupunktioklinikalle, vaan kirurgille. Ja uskon myös että länsimainen lääketiede on hyvä tunnistamaan erinäisiä sairauksia ja kehon tiloja…. mutta itse niiden hoitamisessa on aika paljon parantamisen varaa ja siihen kohdistuukin suurin osa kritiikistäni. Alunperin saamani lääketieteellinen hoito, joka ei ollut ihan sitä mitä luulin, on loppujen lopuksi ja kantapään kautta mahdollistanut minunkin matkani pois uhrirooleudesta ja vienyt minut lähemmäs omaa kehotuntemustani sekä luonut minulle tilaisuuksia suurinkin läpimurtoihin itseni parantamisen kanssa.
Ketään meistä ei onneksi ole tehty ikinä samasta muotista ja vaikka samantapaisuuksia joidenkin asioiden kohdalla voidaan ehdottaa jokaista pitäisi aina hoitaa yksilönä. Tämän haluan pitää myös mielessäni blogiani kirjoittaessani. Kokeiluni ei ole vastaus kaikille, mutta vastuun hyväksyminen ja itsensä kohtaaminen on. Meillä kaikilla on vain oma polkumme miten sinne päädymme – tämä on osa minun polkuani. Joten rohkaisen sinuakin uskaltamaan hyväksymään sen tuomat voimavarat. Iloitse siitä että sinulla on siihen mahdollisuus ja kaikki työkalut saatavillasi, äläkä aliarvioi itsesi kykyä oppia ja ymmärtää oman kehosi toimintoja yhtä laaja-alaisesti kuin lääkärisi. Ota voimasi takaisin muilta, jos sen sinne olet antanut, ja pidä se itselläsi edistäen omaa hyvinvointiasi ensimmäisenä.
Seuraavassa osassa käyn läpi terveyshistoriani joka on minun takana polttava syy intohimoiseen elämäntutkimiseeni.
PS: Näitä kirjoitellessa muuten tuntuu että oma ulosanti on vielä aika ruosteessa:D Päässä vipeltää niin järjetön määrä ideoita ja ajatuksia että niiden jäsentäminen tuntuu hiukan hankalalta. Olen kuitenkin ihan varma että se punainen lanka tästä löytyy kunhan pääsen vauhtiin.
Tässä mietin vähän että miten lähtisin jaottelemaan tätä uutta suomenkielistä blogiani ja koska kuitenkin se tulee suurimmaksi osaksi tässä vaiheessa käsittelemään muutoksia niin päätin ainakin tehdä pari päätasoa tähän alkuun; “Hitaat muutokset” ja “Nanosekunnin muutokset”.
Kaikkihan me muutumme kokoajan, yleisesti ihmisillä on vain erinäisille muutoksille enemmän tai vähemmän resistanssia. Itse olen ainakin itseni kohdallani huomannut pääasiallisesti kahta erilaista muutostapaa.
Hitaat muutokset
Nämä yleensä ovat paria eri laatua mutta luulen että suurin osa hitaista muutoksista tapahtuvat sitä perinteistä kautta: Ihminen hakkaa päätä seinään niin kauan kun huomaa että kohta kallo halkeaa ja lopettaa vain laittaakseen kypärän päähänsä ja jatkaa hakkaamistaan. Tätä jatkuu niin kauan kun sitten lopulta kipu, kypärästä huolimatta, alkaa sattumaan niin paljon että lopulliseksi pakoksi tulee joko kuolla siihen kipuun, tai lopettaa se hakkaaminen ja muuttua. Yleensä muutokseen lähteminen alkaa sillä perusteella että päänhakkaamisen sijaan ei ole hajuakaan mitä muuta pystyisi tekemään, mutta tietää että jotain muuta pitää kuitenkin tehdä. Ainakin tieto siitä mitä ei oikeasti enää halua on hyvä ensimmäinen askel päättää mitä oikeasti haluaa.
Toisenlainen hidas muutos on sitten sellainen tietoisesti tapahtuva projekti tai missio jonka on aloittanut huomatessaan, että joku elämänalue ei tyydytä tai tarvitsee kohennusta. Tähän pitäisi minun mielestäni yleisesti pyrkiä lisää. Luulen että noiden pään hakkaamisten tarkoitus monelta osalta on juurikin herättää ja avartaa omaa tietoisuutta käyttäytymisestään – ei pelkästään oppimaan sitä mitä haluaa, vaan myös oppimaan ennaltaehkäisemään samantapaisia asioita tapahtumasta uudelleen.
Sekunnin muutokset
Näitäkin on tullut koettua monella eri tavalla. Yleisesti se on lopulta tullut siitä että pään hakkaamisen jälkeen kun havahtuminen kipuun on tapahtunut, mielen valtaa järjetön rauha, valo, tietoisuus ja päämäärä. Sen sijaan että et tiedä oikein mitä lähtisit hakkaamisen sijaan tekemään, nanosekunnin sisällä tiedätkin tasan tarkkaan mitkä seuraavat askeleesi pitää olla jotta haluttu tulos tullaan saavuttamaan.
Näiden sekuntien jälkeen mikään ei ole enää samalla tavalla kuin ennen. Kaikki kirkastuu. Ja yleensä tajuat että olisi tarvittavat toimenpiteet kuinka radikaaleja tahansa, olet niin varma seuraavista askeleistasi että et epäröi hetkeäkään ottaa niitä.
Nanosekunnin muutokset ovat yleensä syyllisiä jätettyihin työpaikkoihin, sosiaalipiirien jättämiseen, suureen ulkoiseen tai sisäiseen muutokseen, perheenjäsenten kummasteluun, maailmanympärysmatkan tilaamiseen, sairaslomalle jäämiseen, perheen luokse palaamiseen, oman vastuun ottamiseen tai addiktioiden loppumiseen.
Nämä sekuntimuutokset eivät ikinä tarkoita vähempää työtä itsensä kanssa, mutta kaikki muutostyö tehdään aina kirkkaalla fokusoinnilla ja inspiraatiolla (=In Spirit).
Näille muutoksille voi myös altistua ei pelkästään ahdistuksen kautta, vaan myös esimerkiksi hyvän opettajan johdolla. Joskus kun käyt jollain tunnilla, luet jonkun kirjan, kuulet jonkun sanoman joka resonoi sielusi syvimmän laulusi kanssa niin vahvasti, että on mahdotonta enää sulkea korviaan siltä. Ja taas kaikki kirkastuu. Kuulet ensimmäistä kertaa sisältäsi sellaisen äänen jota et ole ikinä ennen kuullut, vaikka olet aina tiennyt sen siellä olevan. Ja koska ääni tulee vihdoinkin kuulluksi jokainen solu sinussa kannustaa sinua ottamaan tarvittavat askeleet jotka tiedät sydämessäsi oikeiksi.
Itselläni on ollut edellisen kesän aikana todella ihania muutoksia takana. Tämä syksykin on tuonut tullessaan uusia ja jännittäviä asioita terveysrintamalle ja tietoisuudelleni. Osa niistä on ollut hitaasti alkavia prosesseja ja missioita ja edellisen nanosekunnin muutokseeni liittyvää jälkipyykkiä josta on tullut ihanan puhdasta:)
Kerron niistä sitten lisää myöhemmin. Halusin tässä vain pohjustaa näiden kahden osion tarkoitusta blogissani koska näihin tulee todennäköisesti eniten juttua:)
Viimeisimmät kommentit