Tästä tulee hiukan pidempi kirjoitus koska kuitenkin käsittelen koko terveyshistoriaani tähän päivään asti. Alla oleva tieto on 100% se syy miksi kirjoitain esimerkiksi tätä blogia:) Mutta käydään ensin läpi käytännön tarinat ennen kuin lähden purkamaan enemmän ajatuksia tästä aiheesta:
Varhaisnuoruus
Ennen kakskymppisiäni olin aika normaali nuori terveydellisesti. Olin vilkas, mietteliäs ja sosiaalinen. Tykkäsin ruuasta kuin ruuasta vaikka yläasteelta johonkin 23 ikävuoteen asti olinkin syömättä punaista lihaa, en näin jälkeenpäin sanoisi että ruokatottumuksien olleen mitenkään muuten tavallisuudesta poikkeavia, lähinnä ehkä suhteellisen epäterveellinen.
Kävin läpi tyypilliset hiiva ja virtsatietulehdukset jo nuorena ja niistä tuli arkinen osa elämää koko aikuisiälläkin. Söin suurimman osan teini-iästäni e-pilleriä ja pari kokeilua kapselinkin kanssa tuli tehtyä jotka johtivat 3kk kestäviin menkkoihin ja lopulta suhteellisen vakavaan anemiaan. Mitään suurempaa mielialahäikkää en niistä saanut, mutta olen monesti miettinyt jälkeenpäin että kuinka iso osa selluliittini tahi suonikohjujen synnyssä syyllisenä ne ovat olleet.
Pientä häikkää on ollut aina myös nenäni limakalvojen kanssa. En ole oikein ikinä pystynyt hengittämään täysin nenäni kautta ja en ainakaan muista aikaa jolloin olisin täysin nukkunut suu kiinni. En onneksi kuitenkaan kuorsaa:P Tämä on johtanut Nasolinkokeiluihin jotka päätyivät huonosti, mutta kyllä tähänkin asti tällä ollaan pärjätty.
Noiden lisäksi en sitten muista sairastaneeni mitään paria tavallista kouluoksennus- /kuumetauti epidemiaa lukuun ottamatta.
Sairaus
Sain ensimmäiseni elämää muuttavan diagnoosini 21-vuotiaana kun jouduin kahden viikon rajun kuumeen ja ripuloinnin johdosta sairaalahoitoon. Koska olin silloin juuri viettämässä työharjoitteluani Lontoossa, ensimmäinen hoitomuotoni oli kommunikaatio-ongelmien takia täysin väärä. Lääkärit olivat vakuuttuneet että minuun oli iskenyt ”eksoottinen suomalainen tauti” jota aloitettiin hoitamaan vahvoilla antibiooteilla. Hoidosta huolimatta tilanne kääntyi vain pahemmaksi, kunnes lopulta palasin Suomeen, takaisin osastolle ja parin muun virhediagnoosin jälkeen (mm. epäiltiin kroonista paksusuolentulehdusta) minulla todettiin autoimmuuni peräinen kilpirauhasen liikatoiminta – Gravesin tauti.
Minulla on noista ensimmäisistä sairastelun vuosista hiukan hämäriä mielikuvia voinneistani. Olin vielä sen verran nuori ja sekaisin koko tilanteesta että kesti pari vuotta ennen kuin tajusin tilanteen vakavuuden. Jostain syystä myös perheen tuki jäi mitättömäksi ja ketään ystäväpiiristäni ei tiennyt asiasta mitään. Minut laitettiin nopeasti Thyrazol kuurille joka lopulta päättyi äkkinäiseen RAI (Radio Active Iodine)-hoitoon. Hämmennyksestäni johtuen en uskaltanut vielä kyseenalaistaa hoitoani ja uskoin sokeasti lääkärien päätöksiin. Radiojodin piti parantaa tilanteeni kaikkein nopeiten ja siitä seuraava vajaatoiminnan hoito tapahtuisi – niin kuin lääkäri sen sanoi – ”helposti vain yhdellä pillerillä päivässä”.
Niille jotka eivät tiedä mikä RIA-hoito on, niin kerrottakoon että kyseessä on siis radioaktiivinen jodi jota annostellaan henkilön iän, painon ja pituuden mukaan (ja mitenköhän se vaikuttaa siihen kuinka paljon radioaktiivista ainetta voidaan jollekkin antaa?). Hoidon jälkeen joudut olemaan sisätiloissa ja välttelemään sosiaalista kontaktia pari viikkoa säteilyvaaran takia, puhumattakaan että raskaana olevien naisten ja pikkulasten läheisyyteen ei saanut missään nimessä mennä. Myöhemmin sain myös kuulla että ei ole epätavallista tulla pysäytetyksi tullissa moisen hoidon jälkeen koska yksilöllisissä tapauksissa tullin säteilylaitteet hälyttävät mennessäsi niiden ohi.
Romahdus ja vastuun ottaminen
Olin kerinnyt syömään jodihoidon jälkeen synteettistä kilpirauhashormonia Thyroxinia varmaan jo vuoden ennen kuin oikeasti tajusin mitä kehossani tapahtuu. Kaikki ikään kuin kirkastui minulle täydellisesti juuri sillä samalla hetkellä kun kaikki pimeni. Vasta kun vajaatoimintaoireitani rupesi olemaan niin iso kasa että en voinut enää olla huomioimatta niitä ymmärsin lopultakin että jotain on vialla. Olin tätä ajanjaksoa ennen elämässäni ollut aina aina perusluonteeltani hiukan ”taivaanrannan maalaaja”-tyyppiä jolla ei ikinä ole ollut minkäänlaisia ajatuksia kehon toiminnallisuudesta. Siksi minulla kesti pidempään tajuta että katseen myöhässä tuleminen, paineen tunne päässä ja väsymys ei ole kehoni normaalitila. Oireet myös hiipivät päälle niin hiljalleen että niiden kyseenalaistaminen oli vaikeaa koska jotenkin tuntui että “aina oli ollut tällainen olo”. Silloin rupesin ensimmäistä kertaa elämässäni kyseenalaistamaan hoitoani ja ottamaan omasta kehostani vastuuta.
Lähdin etsimään lisähoitoa joka johti yleensä siihen että lääkärit vähättelivät tuntojani. Thyroxin annostustani nostettiin ja laskettiin laboratioarvoja tuijotellen ja valitukseni olotiloistani jäivät kuuroille korville. Tilanne paheni jatkuvasti mitä pidemmälle hoitoani vietiin. Vajaatoiminnan oireet vain lisääntyivät ja tulivat entistä akuutimmiksi. Ihoni oli niin kuiva, että vuosin verta kyynärpäistä ja polvista, ennen tuuhea tukkani alkoi pahasti harventua, nukuin jatkuvasti ja herättyäni tuntui täysin samalta kuin nukkumaan mennessä – sumuiselta, hitaalta, kylmältä ja turralta. Vaikka minulla ei ole ikinä elämässäni ollut minkäänlaisia psykologisia ongelmia ryhdyin saamaan erittäin pahoja paniikkikohtauksia. Tilannetta pahensi epätietoisuus joka kumpusi oman kehonsa kontrollin täydellisestä menetyksestä. Mikään ei vain enää ollut kuin ennen ja kaikki oli tuntematonta ja pelottavaa…ja yksinäistä. Katseeni tuli myöhässä, en pystynyt muistamaan yksinkertaisia sanoja kuten ”haarukka” tai ”lukko” – minä, joka olen aina ollut tunnettu vikkelästä suustani ja nopeasta ajatuksenjuoksustani! Kuukautisteni kierto venyi pahimmillaan 54 päivän mittaiseksi, jos liikuin en palautunut päiviin ja lihaksiani särki lähes jatkuvasti, palelin kesälläkin ja libidoni oli täysin olematon. Tuntui kun olisin vuoden sisällä vanhentunut 80 vuotta. Kun pahin alkoi tapahtua lihoin 25kg 6kk sisällä vaikka söin kuin lintu ja urheilin kuin hullu – hullulta se tuntuikin koska mikään liikunta ei auttanut vaan yleensä pahensi olotilojani koska kehollani ei ollut resursseja käsitellä maitohappoa. Lihottuani ryhdyin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtämään mitä jotkut naiset voivat käydä läpi kehonsa kanssa. En tuntenut itseäni vain yhtään ”omani kokoiseksi”.
Oman hoitoni vastuun ottaminen alkoi pikkuhiljaa myös manifestoitua monella muullakin tavalla kuin kilpirauhasinformaation etsimisenä. Aloitin pitämään yksityiskohtaisen tarkkaa päiväkirjaa syömisistäni ja liikunnastani, ei pelkästään omasta mielenkiinnostani vaan myös, että minulla olisi jotain todistusaineistoa lääkäreille elämäntavoistani, mutta silti vointini vain pahentui. Jälkeenpäin kun mietin en voi tajuta miten olen jaksanut liikkua niissä olotiloissa ollenkaan.
Lopulta kun pahin vajaatoiminta iski, en pystynyt oikein tekemään muuta kuin istumaan tietokoneella ja etsimään tietoa. Olin niin väsynyt kaikkeen. Kukaan tapaamistani endokrinologeista ei pystynyt taikka suostunut auttamaan tai edes halunnut kuunnella mahdollisuutta yhteistyöstä. Ohjeet joita heiltä sain olivat parhaimmillaankin harhaanjohtavia pahimmillaan alistavia. Rahaa yksityiskäynteihin kaatui aika paljon. Minulle koitettiin määrätä masennuslääkkeitä ties kuinka monesta paikasta, mutta kieltäydyin aina – en tuntenut oloani tippaakaan masentuneeksi – vaan väsyneeksi ja fysiologisesti sairaaksi. Yksi lääkäri väitti kiven kovaan että salasyön ja minut pitäisi laittaa kontrolliryhmään jossa syömishäiriötäni tarkkailtaisiin, vaikka olin juuri osoittanut hänelle mustaa valkoisella että päivittäinen kalorimäärä oli 1300-1700 kcal välillä ollut viimeiset 5kk – hyvin vähän sen painoiselle tytölle joka oli yhtäkkiä lihonnut 100 kiloiseksi. Hän halusi määrätä minulle lääkettä jotka laittaisivat minut ulostamaan kaikki syömäni rasvat ulos kehostani sekä suositteli minulle syömishäiriöistä kärsivien kontrolliryhmää jossa asiantunteva tiimi voisi tarkkailla että en oikeasti valehdellut. Hänellä oli vielä pokkaa juosta perääni antamaan lasku käynnistä, sen jälkeen kun olin hiljaisena, lannistettuna ja kyyneleet poskillani lähtenyt hänen vastaanotoltaan pois. Lopulta oloni oli niin paha että vain itkin ja nukuin. Olin niin turhautunut ja eksyksissä kaiken kanssa. Halusin vielä olla oma viaton itseni jota ei maailman pahuus olisi lannistanut. Kaipasin hymyäni ja aina mukanani ollutta sitkeää ja voimakasta elämänhalua. Energiaa seikkailuun ja terveen kehoni takaisin. ”Olisi edes LÄMMIN! Niin sekin auttaisi perkele!”-muistan ajatelleeni.
Tuosta pohjasta alkoi kuitenkin ylämäkeni. Kuukausien itsenäinen opiskelu alkoi tuottaa tulosta. Olin saanut tietoa käsiini Armour Thyroid nimisestä kilpirauhaslääkkeestä joka sisältäisi kaikki kilpirauhasen tuottamat hormonit, eikä vain sitä yhtä, synteettistä jota olin syönyt ja halusin epätoivoisesti koittaa tätä viimeistä oljenkorttani. Maalaisjärkikin sanoi päässäni että jos kilpirauhaseni oli tapettu radioaktiivisella aineella ja saan kehooni vain yhtä hormonia, ja vielä synteettistä sellaista, niiden viiden sijasta jota minun oikeasti pitäisi saada niin ei ihmekään että voin huonosti! Mietin että jos lääkärit olivat kilpirauhasasioissa niin pihalla niin kuka takaisi minulle sen että radioaktiivinen aine voisi olla minulle hyväksi, vaikka niin minulle väitettiin?
Itkuisena kirjoitin kirjeen eräälle lääkärille Antioksidanttiklinikalta josta olin kuullut puhuttavan hyvää. Epätoivossani sanoin kirjeessäni että jos hän ei suostu edes HARKITSEMAAN kyseistä lääkitystä olen suunnitellut jo matkaa Norjaan ostamaan niitä ja salakuljettamaan niitä takaisin Suomeen. Olin valmistautunut kysymään hänen mielipidettään heti tapaamisen alussa ja saatuani kielteisen vastauksen lähtien saman tien pois. Tiesin jo niin paljon siitä lääkkeestä, tiesin tasan tarkkaan mikä minua vaivasi. Olin TÄYSIN varma että olin oikeassa kehoni suhteen ja että intuitioni tilastani on täsmällinen. Olin kerännyt kaikki faktat taakseni ja en halunnut enää kuluttaa aikaani siihen että joku tuntematon lääkäri voisi teilata minut alas pelkällä auktoriteetillaan – ei tiedollaan.
Muistan niin elävästi sen aamun kun istuin antioksidanttiklinikan käytävällä ja odotin lääkärin kutsua. En uskaltanut odottaa tapaamiseltamme paljon. Muistan tuijottaneeni seinää tyhjä ilma kasvoillani ja ajatelleeni että “Kohta lähdetään Norjaan”. En nähnyt edessäni muita vaihtoehtoja. Ja sitten tapahtui ihana ihme. Lääkäri tuli minua käytävälle vastaan, hymyili, katsoi minua silmiin ja sanoi heti kättelymme yhteydessä, että ”saat pyytämäsi, ilman mitään epäilystä, nyt me hoidetaan yhdessä sinut kuntoon”. Olin äimän käkenä. Alku oli ainakin lähtenyt käyntiin ihan eri tavalla kuin kaikkien muiden spesialistien kanssa joita olin tavannut. Aika näytti että myös loppu yhteystyö kyseisen lääkärin kanssa oli ihana, parantava ja kohtaava kokemus.
Kun aloitin lääkitykseni tiesin kahdesta muusta ihmisestä koko Suomessa jotka olivat kokeilleet sitä ja epäilen että minua hoitava lääkäri oli toinen niistä jotka olivat kyseistä lääkettä antaneet potilailleen koko maassa. Se ei kuitenkaan pelottanut minua paljon – olin lukenut kattavasti tietoa ulkomaalaisilta sivustoilta ja ryhdyin auliisti kirjoittamaan kokemuksiani ja keräämiäni tietojani suomeksi eri foorumeille.
Rauhallista paranemista, naamioiden riisumista ja muutosta
Seuraavat pari vuotta iso osa energiastani meni hitaaseen parantumiseen ja muita kilpirauhaspotilaita auttaessa. Kehollani kesti vuosi palautua läpikäydystä raiskauksesta. Saatuani lääkkeeni oikealle tasolle painoni lähti normaaliin laskuun vain syömällä vähemmän kuin kulutin. Vuoden jälkeen lääkkeestä kuukautiskiertoni palasi pikkuhiljaa takaisin kohdilleen. Muistan ensimmäiset kuukaudet lääkityksellä kun pintaverenkiertoni paraneminen aiheutti ihosolujeni rajun uusiutumisen sain melkein uskonnollista hurmiota vastaavan tunteen raapiessani kutisevaa ja regeneroituvaa ihoani. Hiukseni tuuhentuivat, muistini palautui ja ihoni ei enää vuotanut verta. Energiatasoni oli kahden vuoden jälkeen parempi kuin ikinä. Liikuin ja treenasin hyvin paljon, opiskelin omatoimisesti terveysasioita lisää joihin olin löytänyt uuden rakkauden ja aloin taas nauttimaan elämästäni. Lopulta 3 vuoden Armour lääkityksen jälkeen diagnosoin itse itseni kokonaan parantuneeksi ja olin niin iloinen. Töideni ja julkaisujeni jälkeen Suomeen on viimeisen 4 vuoden aikana putkahtanut 20 lääkäriä jotka määrävät kyseistä lääkettä ja lääkityksen vaihtaneita potilaita on nykyään yli 400. Olin saanut jotain aikaiseksi kulissien takaa ja tuntui hyvältä jättää sairastelut taakse. Lähdin lopulta kesällä -08 foorumeilta pois sillä halusin elää takaisin sairasteluun kuluneita vuosiani ja keskittyä uusiin asioihin. Vähänpä silloin tiesin että palaisin takaisin sinne nyt – tästä lisää kuitenkin tulevissa pousteissa;)
Näiden parantumisen vuosien saatossa kävin läpi isoja henkisiä ja fyysisiä muodonmuutoksia. Iän tuoma varmuus ja läpikäyty kokemus oli kasvattanut sisäistä maailmaani aika harppauksin eteenpäin. Olin kiitollinen saamastani opetuksesta, mutta sisällä kuitenkin aina kyti pelko uusista sairauksista ja kontrolloimattomasta lihomisesta. Autoimmuuni sairauden diagnosoimisen jälkeen silloinen lääkärini sanoi minulle että riski uusiin autoimmuunisairauksiin on paljon suurempi koska minulla oli jo sellainen. Tästä tuli vuosiksi minun salainen sisäinen dialogini. Pelkäsin että herään taas joku päivä johonkin tautiin josta joutuisin täysin yksin parantumaan vastoin kaikkia yleisiä ohjeita. Se yksinäisyyden tunne jota tunsin sairauteni kanssa oli jättänyt arvet sisälleni jotka olivat vielä arat. Tiesin että pystyisin mihin vain, olin varma siitä, koska olin todistanut sen itselleni niin monta kertaa jo aikaisemmin – mutta en vain halunnut enää jäädä yksin.
Uusien pienten terveyshaittojen ilmaantuessa reagoin ensimmäisenä tähän yksinäisyyden pelkoon ennemmin kuin olisin kuunnellut että missä vika. Olin hyvä ottamaan vastuuta kehostani ja onnistumaan suunnitelmien kanssa, mutta yksinäisyyden pelko myös ruokki muutakin puolta minussa. Kävin kamppailua fyysisen ulkomuotoni muutoksen tuoman ylpeyden ja luomieni naamioiden kanssa. Olin jossain vaiheessa muodonmuutostani muuttanut terveyteni haalimisen kehokuvan pakkomielteeksi ja poikennut erittäin kauas vilpittömältä tervehtymisen polulta mihin olin vuosia aikaisemmin niin tärisevin askelin ja yksin käynyt tallustamaan. Oli ihanaa saada huomiota, todistaa muille ja sitä kautta jotenkin kierosti itselleni että olin vihdoinkin rakastamisen arvoinen ja lehuskella voimavarojeni kanssa. Tein siis kaikkeni vältelläkseni sisälläni kaikuvaa yksinäisyyden pelkoa. Jäin pahasti loukkuun siihen, joka lopulta johti näihin kuuluisiin sekunnin muutoksiin koska murruin itsepetokseni alla enkä nähnyt enää muuta tietä ulos kuin sen julkituomiseen.
J onneksi tuli myös kuvioihin ennen hyvissä ajoin romahdustani. Luulen että hänen ansiostaan romahdus oli edes mahdollinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin miltä tuntuu olla sellaisen miehen rakastama joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen kehostani riippumatta. Pyyteettömän rakkauden vastaanottaminen parisuhteessa oli ihan uusi kokemus minulle joka lopulta johti loppujenkin naamioiden pois ottamiseen ja myös mahdollisti itsenikin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.
Oli pakko lopulta levätä. Naamioiden tultaessa alas otin irtioton kaikesta. Matkustelu auttoi huomattavasti ja palattuani takaisin Thaimaasta en enää halunnut astua salille. Ennen rakastamani laji oli vääristynyt omien kiiltokuvieni ja kehopaineideni saatossa vastenmieliseksi ja valheellisen tuntuiseksi. Halusin vain levätä ja miettiä mitä seuraavaksi. Olla ja luottaa siihen että asiat kyllä sutviutuvat omaa painoaan.
Syksyn uusi havahtuminen, kolotukset ja täyskäännös
Ja niinhän ne tosiaan sutviutuivatkin, mutta tuskin tulee yllätyksenä että sutviutuivat ihan eri tavalla kun olin ajatellut:D Liikkumattomuus ja ruuan kanssa psykologisen rauhan löytäminen toki otti veronsa kehosta. Se oli todella hyvää päälle, mutta keho halusi kanssa huomiota. Tilanne lopulta johti havahtumiseen tämän syksyn alussa.
Ryhdyin pikkuhiljaa saamaan sellaisia nalkuttavia “kolotuksia” ja vaivoja. Niveliäni on särkenyt. Viime talvena, ennen Thaimaan reissuani, minulle ilmaantui hengitysvaikeuksia johon sain astmalääkettä jota koitin viikon kunnes lopetin sen ennen matkaani lentokentällä. Ne hävisivät Thaimaassa, eivätkä palanneet Suomen kesässä mutta ilmojen viiletessä oireet alkoivat taas. Kesän lopussa olin väsynyt ja nukuin huonosti. Kävin lääkärissä ja testien mukaan vasta-aineiden vasta-aineet (en kysynyt silloin mistä testiä oli kyse, soittelen lääkärilleni lähiaikoina) olivat huimasti koholla joka johti epäilyihin reumasairaudesta. Samoin minulla on ollut salaperäinen yskä joka on lauennut aina iltaisin ja varsinkin jos nauran paljon. Närästää. Nämä kaksi jälkimmäistä on todennäköisesti yhteydessä toisiinsa.
Kävin reumalääkärillä joka ihmetteli tuloksiani. Kaikki muu oli kunnossa paitsi tämä kyseinen testi ja mitään tulehduksia ei näkynyt missään. Ainut mitä minulla oli oli nilkkojeni aristus. Mutta se, että se yksi testitulos oli koholla ei minun korviini kuulostanut hyvältä pohjalta. Se on merkki jostain.
Närästykseen söin ensin 6kk Nexiumia joka alkoi lopulta vituttamaan. En tykkää pillereistä. En yhtään. Ketutti syödä joka päivä jotain josta en oikein ole varma mitä se keholleni tekee – sitä paitsi ne vain peittivät alkuperäisen oireen jota ei ollut parannettu. Lopetin niiden syömisen löytäessäni vaihtoehtoisia parannuksia netistä. Söin ensimmäiset kolme päivää vain pehmeitä ruokia ja vedin luomuohunajaa teelusikallisen heti kun närästys alkoi. Jatkoin tätä viikon ja yksi aamu heräsin niin närästys oli poissa eikä ole sen koommin palannut. Win!
Jotain on kuitenkin siis ilmiselvästi menossa pahasti vikaan. Ja jotain on ollut pakko tehdä. Taas ollaan tilanteessa jossa en voi samoilla selviytymiskeinoilla enää jatkaa. Ansaittu lepo salilta ja ruoka-asioista onneksi antoivat aikansa laittaa pään kuntoon tulevia koettelemuksia varten. Ja onneksi pelko yksinäisyydestä on häviämässä päin. Ensimmäisen shokin jälkeen sen tilalle on pikkuhiljaa alkanut kasvaa luottavaisempi ja rauhallisempi asenne sitä kohtaan että itseni parantaminen tällä kertaa ei tarvitse sisältää draamaa ja pelkoa.
Vatsavaivoihin vastauksia etsiessäni Kemikaalicocktailin blogiin. Blogi meni automaattisesti Google Readeriin “Terveys” kansion alle ja seurailin vaihtelevalla kiinnostuksella Nooran toilailuja. Hänen ansiostaan innostuimme J:n kanssa luomusta enemmän. Sitten noin pari kuukautta sitten Noora kirjoitti jotain Olli Postista ja klikkasin hänen sivuilleen. Tutustuin vähän Olliin ja lisäsin hänen bloginsa Readeriini mutta todellinen kiinnostus vei muualle. Linkkejä seuratessani ja nettiä kahlatessani raakaruoka jotenkin aina nousi kokoajan esille minne tahansa meninkin. Tuntui että joku koittaa nyt kertoa minulle jotain:D Vinkkejä tuli myös muualta, esim. äitini ja isäni mainittuaan erikseen, viikkojen sisällä samasta aiheesta: Rauli Mäkelästä. Samoin Amazonista tupsahti eteen pari kiinnostavaa kirjaa raakaruuasta ja kokkailusta.
Mietin että pakko kokeilla. Mitä minulla on menetettävää? Seuraavaksi olisi taas edessä reissu lääkärille ja en halua sinne enää. Joten aloitin raakaruoka kokeiluni kuukausi sitten. Ja sillä tiellä ollaan edelleen vahvasti menossa eteenpäin. Olen sisälläni päättänyt saada testitulokseni tulokset alaspäin normaaleille lukemille, olisi se mikä vain. Tämä on murrosvaihe johonkin, tiedän sen, koska olen ollut näissä ennenkin. Nyt pitää vain pitää silmät auki ja olla valmiina tarttumaan tilaisuuteen kun maailma sellaisen minulle esittää.
Seuraavassa osassa vähän tarinaa mitä kuukauden aikana raakaruualla on tapahtunut.
Kyseinen elokuva näytettiin Suomessa Rakkautta & Anarkiaa festareilla ja ikäväkseni en päässyt moista katsomaan koska liput loppuivat kesken heti. Olen kuitenkin sivustakatsojana ollut aika äimänä minkälaisen mediamyllytyksen kyseinen elokuva on saanut aikaan ja tottakai päätin tilata sen itselleni netistä heti kun moinen oli sieltä saatavilla. Inspiroiduin kyseisestä ajatuksesta niin paljon että päätin pitää ystävilleni Eko Movie – illan jossa katsomme kaksi polttavaa dokumenttia vapaastivalittaessa otsikon “Eko” alta. Tosin toinen niistä tulee olemaan juurikin kyseessä oleva pätkä kunhan moinen DVD postilaatikostani tupsahtaa eteiseen.
Viimeisimmät kommentit