Yhteisön lapsi: Koko elämä kommuuneissa

Kuulun niihin pieniin tilastotieteellisiin ihmeisiin jotka ovat asuneet koko elämänsä erilaisissa yhteisöissä ja kommuuneissa. Kyllä, luit oikein, koko elämäni. Kasvoin isäni johtamassa majatalossa ja ympärilläni on aina pyörinyt monenlaisia ihmisiä erilaisista elämänpoluista. Kotini jaettiin aina noin 10-60 muun ihmisen kanssa vuodenajoista ja viikonlopuista riippuen. Olen siis sanalla sanoen juurikin yhteisöllisyyden kasvattama lapsi. 16-vuotiaana matkani alkaessa kotoa kohti Helsinkiä on asumismuotoihin kuulunut eri kokoisia ja muotoisia, muiden johtamia yhteisöjä kunnes 21-vuotiaana päätin, että perustan oman ison kommuunin Helsingin keskustaan. Kommuunissa oli vakioasujia 6-7 riippuen siitä, halusiko joku asua pienimmässä huoneessa ilman ikkunaa, vai annettiinko se vain studiokäyttöön. Näiden 7 ihmisen lisäksi jokapäiväiseen elämäämme kuuluivat asukkien tyttö- ja poikaystävät, säädöt, joskus koirakin ja erinäiset ystävät. Elämää riitti.

Suurkommuunista tulikin sitten tähänastisen elämäni paras koti (ellei isän kotia lasketa;), jossa viihdyin melkein 6 vuotta päävuokralaisena ja kattomme alla eli eri ikäisiä, kokoisia ja luonteisia kulkijoita erilaisista kansalaisuuksista. Kun elämääni tuli suurempia muutoksia ja vihdoinkin menojalka alkoi vipattamaan jätin kommuunin johtamisen veljelleni ja laitoin uuden kommuunin J:n kanssa pystyyn toiseen osaan Helsingin keskustaa. Tällä kertaa kuitenkin kyseessä oli pienempi, vain neljän hengen kokonaisuus hiukan modernimmassa asunnossa. Tarkoitus oli ensin löytää koti Lauttasaaresta jossa olisin ollut edes vähän lähempänä luontoa ja pois ihan ydinkeskustan alueelta, mutta jostain syystä elämä päätti että paikkani olisi vielä keskustassa. Hyvä sinänsä niin, koska asun optimaalisella paikalla jonka läheisyydessä on Helsingin neljä mahtavinta kauppaa: Ruohonjuuri, Kampin K-Supermarket, Punnitse & Säästä sekä Maatilatori Eat & Joy.

Toki olen koko elämäni, varsinkin suurkommuuniakoinani, saanut ihmetystä siitä miten ihmeessä jaksan ja pystyn jakamaan monelle niin neuroottisuuteen asti tärkeää elintilaa muiden sotkijoiden kanssa – jopa sellaisten joiden kanssa ei aina mennyt oikein mielipiteet yhteen. Luulisi, että kun koko elämänsä on saanut käydä läpi erinäisissä yhteisöissä olleita konflikteja ja hassuja tilanteita, olisin jo kyllästynyt siihen. Eikö minulle muka riittänyt se että sain asua nuoruuteni yhteisöllisesti perheessä? Kaikkihan sen tietävät että kodista poistuminen ja maailmaan astuminen yksin on tärkeä riitti aikusuuteen ja itsenäiseen elämään. Itse en nähtävästi tiennyt. Koen että ilman niinkin tiiviin yhteisöllisyyden kuten kommuunin osuutta elämässäni minusta olisi tullut hyvin paljon kovempi ja joustamattomampi – tai niinkuin ystäväni sanovat: “anaali”. Koen hyvin vahvasti yhteisöasumisen olevan yhteiskunnassamme sukupuuttoon kuoleva ilmiö jota kannattaisi rohkeasti haalia ja ylläpitää. Kommuuniasuminen antaa mahdollisuuden haastaa laajentamaan käsitystä jakamisen ja antamisen tärkeydestä.

Osallistuin pari kuukautta sitten keskusteluun eräällä foorumilla kommuuniasumisen ja yksilöasumisen eroista. Foorumin keskustelu alkoi erään tytön purkauksesta valittaa miksi Helsingin keskustan yksiön vuokrahinnat ovat sairaalloisen paljon kalliimpia kuin esimerkiksi kolmioiden ja neliöiden. Purkaustaan argumentoiden hänellä pitäisi mielestään yksilönä olla oikeus asua Helsingin keskustassa samaan hintaan kuin perheidenkin. Melkein kuin ihmisiä jotka haluavat olla yksin syrjittäisiin. Mietin että näinkö pitkälle ollaan menty itsemme eristämisessä ja omien rajojemme ja tilamme suojelemisessa? Eihän siitä Suomen historiassakaan ole pitkä aika kun yksiöasuminen oli aika kaukainen idea tutun ja turvallisen yhteisöajattelun ulkopuolella. Perhe, suku, kylä ja heimo – ne ovat värittäneet koko maailmanlaajuista historiaamme. Lapset leikkivät kylällä kuin koko kylä olisi ollut yksi iso koti ja naapuritalon lapsia pystyttiin hakemaan heidän kodista asti ilman etukäteen tehtyjä puhelinsoittoja vanhempien luvalle. Jääkaappikin jaettiin lasten kesken. Jos sattui kylässä olessaan tulla nälkä niin eiköhän se “mutsi sponssannut”.

Tätä mentaliteettia olen halunnut pitää yllä omissa kommuunikäytännöissä. Olen esimerkiksi ollut enemmän kuin kerran ylpeä siitä miten hyvän paikan olemme saanut luotua niille yhteisömme nuorimmille jäsenille jotka ovat ensikertaa muuttaneet Helsinkiin ja päätyneet jostain oikusta kommuuniimme. He ovat saaneet turvallisen ympäristön poissa kotoa, keskellä Helsingin keskustaa, josta tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä ja lähteä rakentamaan omaa itsenäistä elämää. Yhteisöstämme oli hyvä ponnistaa ja sinne oli turvallista palata takaisin.

Nykyajan yhteisöllisyys on hyvin virasto- ja teknologialähteistä. Kontakti tuntemattomiin ihmisiin on tehty anonyymiksi ja bussissakin istutaan aina ensimmäiseksi niihin tuoleihin joissa ketään ei ole vieressä. Ja kun seuraavalla pysäkillä joku kömpiikin siihen ja koskettaa sinua tunnetaan olo kiusaantuneeksi – etkö nähnyt että tämä oli minun tilani, olin tässä ensin? Jos ei ole tottunut vieraiden ihmisten läsnäoloon, jota yhteisöeläminen väkisinkin tuo elämään, on taipuvaisempi olemaan välinpitämätön tai jopa vihamielinen näitä tuntemattomia ihmisiä kohtaan.

Yhteisöllisyys, yhteisöt ja yhteisöllinen elämä ovat ihmisen olemassaololle ja toiminnalle välttämättömiä prosesseja ja rakenteita. Emile Durkheimin mukaan yhteisyyden tunne pitää yhteiskunnat koossa ja on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohjana. Perinteiset heimoarvot murtuvat helposti teknisen ja yhteiskunnallisen kehityksen alle joka suosii liikkuvuutta niin fyysisessä, henkisessä kuin sosiaalisessa mielessä. Arvotkin erilaistuvat ja yksilöityvät. Uskon kuitenkin, että mitä yksilöllisemmäksi tulemme, sitä tärkeämpää on pitää kiinni yhteisöllisyydestä. Ihminenhän hakeekin turvaa perheeltään sekä työ- ja asumisyhteisöstään kun kokee vieraantuneisuutta ja muuttuu pelkästään “liian suuren maailman yhdeksi pieneksi osaksi”.

Kommuuniasumisen ihmeellinen maailma. Jokainen tuo yhteisöön jotain. Hyvässä ja sotkussa.

Tottakai on selvää että kaikille ei kommuuniasuminen vain sovi. En ole sanomassa että kaikkien pitäisi irtisanoa vuokrasopimuksensa ja laittaa iso kommuuni pystyyn. Mutta mielestäni kommuuniasuminen on myös paljon parempaa kuin valtavirran käsityksistä olen nähnyt – kun teet sen oikein. Voisin suositella kommuuniasumisen kokeilua niille ihmisille jotka ovat valmiita haastamaan oman käsityksensä yksilöitymisestä. Voihan sitä toki etsiä yhteisöllisyyttä muistakin paikoista, mutta sanottakoon että kommuuniasumisen jälkeen erimielisyydet, joita pariskunnat käyvät läpi muuttaessaan ensimmäistä kertaa yhteen tuntuvat aika pieniltä verrattuna siihen, kuinka paljon luonnetta kasvattaa käydä se samanlainen kokemus 7 muun ihmisen kanssa samaan aikaan. Kommuuniasumisen jälkeen on oikeastaan helpottavaa tajuta että yhteisö jossa ei ole konflikteja on utopia johon ei enää pysty uskomaan. Ei tarvitse turhaan kurkotella kuita ja tuntea ahdistusta siitä että asiat eivät ikinä voi olla täydellisiä. Sitä antaa itselleenkin luvan olla silloin sopivasti keskeneräinen. Tajuaa että me kaikki vain teemme parhaamme ja meillä kaikilla on oma matka. Jokainen meistä kuitenkin tuo yhteisöönsä mukaan oman historiansa, kipunsa ja ilonsa aivan samalla tavalla kuin jokainen yhteisön jäsen oppii toisten kivuista ja iloista erilaisia tapoja haastaa omia uriinsauurtuneita käsityksiä. Esimerkiksi itselleni yhteisön keskellä eläminen on opettanut uskallusta nostaa kissa pöydälle ennen kuin on liian myöhäistä, joka oli todella iso kompastuskivi kommuunimme alkuhistoriassa sekä ymmärtämään että jonkun pitää olla johtaja – päävuokralainen.

Kommuunissa oppii että kaaos ja muutos ovat turvallinen osa elämää. Kontrolli on illuusio ja kommuuni jos joku paikka opettaa sen sinulle hyvin aikaisessa vaiheessa. Tulee sokeaksi pienelle epäjärjestykselle ja joskus jopa näkee sen vain kodikkaana. Keittiö, kommuunin sydän, on lähes aina sotkuinen. Hei, rapatessa roiskuu. Kasvattaa kummasti luonnetta hyväksyä se, että vessapaperirulla on aina väärin päin telineessä. Seksiäänet viereisestä huoneesta eivät enää järkytä vaan tuntuvat luonnolliselta osalta ihmiselämää. Satunnaiset yöhäiriköinnit muuttuvat koomiseksi parin viikon muisteloiden jälkeen. Aina on joku kotona jonka olkapäätä vasten itkeä kun tuli taas jätetyksi. Aina on joku kotona jonka vieressä nauraa kippurassa kun kilpaillaan siitä kenelle mahtuu eniten juustopalloja suuhun. Jos haluaa olla yksin raskaan työpäivän jälkeen, sulkee vain oven ja ennalta sovitut säännöt pitävät muut loitolla kunnes on taas valmis kohtaamaan kanssaihmiset. On yhteisiä krapulasunnuntaita jossa koko yhteisö kokkaa aamupalaa ja nakertaa edellisillan yöpizzan jämiä. Yhteisissä juhlissa seisotaan vastuullisena naapurien suhteen ja tutustuu uusiin ihmisiin turvallisesti – vieraat ovat aina jonkun tuttuja. Rakennetaan ja rempataan yhdessä. Joskus kestää päiviä kun et näe ketään ja joskus näet kaikkia liikaakin. Vessapaperia ei ikinä ole tarpeeksi ja joku syö luvatta toisen jäätelöä pakastimesta. Rikkinäinen pesukone vaihdetaan vasta sitten kun kollektiivinen haju on niin sietämätön että sitä ei voi enää viivästyttää mielenterveydellisistä syistä. Siivousvuoroja vaihdellaan ja siihen etsitään ikuisesti jonkinlaista “parasta taktiikkaa”. Aina on joku joka tekee enemmän kuin muut. Aina on myös joku joka ei tee mitään. Ajoittain tulee vastaan se maailmanlopun purkki jonka avaa vain löytääksen sen täynnä hometta joka on niin paksua, että olet varma sen kehittäneen tietoisuuden. Kummasti huomaa että tulee toimeen insinöörin, lukkosepän, taiteilijan, johtajan, opiskelijan, dj:n ja lastenhoitajan kanssa samassa talossa. Oppii muuttamaan niitä asioita jotka ovat muutettavissa (varsinkin itsessään) ja jättämään taakseen ne asiat joille et voi mitään (varsinkin muissa). Se kasvattaa ja nykyään on paljon helpompi niistää se herne pois nenästä – ei se kuitenkaan ole sen arvoista. Elämä jatkuu.

Saan ajoittain sähköpostia erinäisiltä ihmisiltä jotka ovat kuulleet kommuunitaustastani ja haluavat kuulla mitä kannattaa ottaa huomioon omaa kommuunia perustettaessa tai tuntemattomaan kommuuniin muuttaessa. Ajattelin kirjoittaakin tästä “oman kommuunin perustamisen lyhyen oppimäärän”. Se tullee julkaisuun ensi viikon puolella. Siitä voi lukea oman kokemukseni kautta parhaimmat taktiikat luoda mielestäni ainakin semitoimiva miniyhteisö. Jospa se auttaisi hiukan säilömään tätä sukupuuttoon kuolevaa ilmiötä jonka näen hyvinkin ekologisena ja terveenä tapana kokea maailmaa.