Ristiriita hiljaisuuden ja julkituomisen välissä

Sunnuntaina kävin kävelyllä ystäväni kanssa virkistävän syysauringon nipistellessä poskia. Tuli puhetta omasta matkasta muutokseen ja yhteisiä kokemuksia löytyi paljonkin. Meillä on molemmilla samantapainen historia omien kehokuvakuvien muutoksesta, fitnesspiireissä pyörimisestä, samanalaisista proteiini/hiilihydraatti/rasva tasapainottelusta ja mustavalkoisista ajatuksista joihin lopulta kietoutui syyllisyys ja hämmennys omasta tilasta. Näiden vuosien saatossa, molemmat omalla matkallamme, tutustuimme toisiimme ja yhteisen juhlaillan saatossa olemme jääneet ensin tuttaviksi joka on tuntunut viime aikoina syventyneen lähemmäs ystävyyttä. Luulen että molemmat olemme olleet tietyllä tavalla varovaisia omista poluistamme ja kunnioittaneet toistemme valintoja vaikka emme aina ole olleet niistä täysin samaa mieltä. Nyt kun poluistamme on yhtäkkiä löytynytkin samantapainen sävel ja ne ovat tulleet lähemmäs toisiaan, kävely alkoi varovaisesta tunnustelusta ja päätyi lopulta innokkaaksi ja pitkitetyksi ajatusten vaihdoksi ja yhteisen jalansijan vahvistamiseksi. Kaikin puolin energisoiva kokemus.

Kohtaamisestamme ja jakamisestamme muistui mieleen miten tärkeää kaikkien meidän omien polkujemme kunnioituksella on. Monesti olen ajatellut kuinka monen ihme sotkun kautta olen tähänkin elämäntilanteeseeni päässyt jossa parisuhteeni, ystävyyteni, työni ja terveyteni ovat juuri oikeassa kohdassa juuri oikealla tavalla. Muistin kuitenkin että joskus on ollut toisinkin.

Parisuhteiden osalta olen käynyt läpi ensin vahingolliset ja manipuloivat kokemukset. Työpaikkojen osalta kävin läpi firmat jossa osaamistani vähäteltiin vain sen takia että en ole käynyt TAIK:ia, olisin ollut kuinka taitava ja olisi asiakastyytyväisyys ollut ansiostani kuinka korkealla tahansa. Ravintoasioissa olen käynyt läpi vaiheen jolloi en voinut pitää suutani kiinni ja päteä joka ikisessä hetkessä jossa pystyin jakamaan “suurta tietouttani”  ja kaikkeen löytyi mielipide. En käsittänyt miksi ihmiset eivät halua kuulla mikä heidän syömässään ruuassa on vikana ja miksei satoja ellei tuhansia tuntejani tehty itsenäinen tutkiskelu tuonut sanoilleni painoarvoa.

Missä näiden vuosien keskellä olen oppinut kuuntelemaan muiden neuvoa ja muuttanut tapani ja missä olen niitä neuvoja vastaan kapinoinut ja sulkenut korvani? Ilmiselvästi se on ollut kaunis tasapaino niiden ihmisten välillä jotka ovat uskaltaneet hienotunteisuudesta välittämättä sanoa että “Vittu nyt teit tyhmästi” ja niiden jotka ovat kärsivällisesti luottaneet siihen että löydän itse oman tieni, omalla ajallani. Ja myös omasta nöyryydestäni ottaa kyseiset ohjeet vastaan.

Pari esimerkkiä kokemuksistani näiden ääripäiden kanssa voinen mainita. Veljeni esimerkiksi lopetti aika seinään omat pätemiskuukauteni kun pahastumisestani välittämättä sanoi että olen äärettömän ärsyttävä kun avaan suuni ja ryhdyn “neuvomaan”. Olen monen asian suhteen osannut olla hiljaa elämäni aikana mutta tämä oli viimeinen niitti opettamaan minulle että parempi on yleensä tarkkailla kuin sekaantua. Tiedänhän itsekin kuinka järjettömän ärsyttävää voi olla toisen pätemällä heitetty kommentti silloin kun en sitä itse pyytänyt.  Toisaalta esim. isäni on hyvin usein osannut olla yllättävänkin hiljaa toilailujeni keskellä ja luottanut siihen että menen hyvää polkua eteenpäin ja luottavaisesti katsellut vierestä kun kasvan. Hän on osannut aina antaa ohjeistustaan ja johdatustaan kun olen kaivannut niitä, mutta osannut myös kuunnella ja antaa minun vetää omat johtopäätökseni. Näin jälkeenpäin olen ajatellut että monessa kohtaan vaikka olen päätynyt “väärään” johtopäätökseen hän on silti osannut olla hiljaa ja vain vuosien jälkeen olen tajunnut että tarvitsin kyseisen opetuksen jotta kokemus kasvamisesta voisi olla itsenäinen eikä toisen johdattelema. Miten hän on osannutkin olla niin sopivassa suhteessa anteeksiantava, opastava, kuunteleva ja kärsivällinen?

Meillä ilmiselvästi kaikilla on aivan oma toleranssi kestää informaatiota joka muokkaa maailmankäsitystämme. Minulla se sattuu olemaan joskus hyvinkin korkea. Pystyn adaptoitumaan helposti informaatioon jotka herättää minussa kapinaa, pelkoa ja epävarmuutta. Viikonlopun aikana sain kuitenkin esimerkin miten pienemmällä toleranssilla elävät ihmiset katsovat tätä maailmaa. Vertailukohteeksi voin ottaa taas veljeni joka perjantain saunavuorokeskustelun aikana uskalsi sanoa suoraan että ei halua kuulla raakaruokakokeiluistani ja siihen liittyvistä ajatuksistani mitään. Ne hankaloittavat hänen elämäänsä ja siten hän on yksinkertaisesti vain päättänyt että häntä ei kiinnosta. Hän tarkensi että voi kyllä jatkaa dialogia siitä miksi hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, mutta kieltäytyy kuuntelemasta mitään mikä voisi tuottaa muutoksia siihen perusturvalliseen olemiseen mihin hän on tottunut. Minun oli pakko ihmetellä hänen toivettaan ja tietyllä tavalla ihaillan hänen suoruuttaan. En ole vuosiin enää paasannut, mutta jakamisen tarpeeni on usein silti hyvin akuutti. Perheelleni jakaminen on vielä tärkeämpää, mutta veljeni muistutti minulle käytöksellään että kaikkien pitää käydä oma tiensä oman muutoksensa ja kasvun kanssa. Ja pakkohan minun on muistaa että muutosprosessimme on myös hyvin monitahoinen. Vaikka veljeni osoittaakin tässä asiassa hyvinkin pientä toleranssia, on hän taas monessa muussa asiassa vastuullinen, älykäs, ajan tasalla ja tietäväinen.

J:n tapauksessa taas käydään astetta suurempia käsitystenmuutoksia läpi. Käymme päivittäin keskusteluja maailman tilasta ja keskustelemme erinäisistä kirjallisuuksista ja jaamme oppimaamme tietoa niistä. Hänelle tulee vähintään pari kertaa viikossa olo että “nyt saa riittää”. Sen jälkeen ei kannata pariin päivään puhua kuin mukavista tutuista ja kevyistä asioista. Tai jopa vakavista mutta poiketen muihin aiheisiin. Hänelle perspektiivin laajeneminen on välillä sen verran tukipilareita järisyttävää meininkiä että hän tarvitsee oman aikansa myös “istua rauhassa” niiden asioiden kanssa. Hänelläkin on hänen oma polkunsa tallusteltavana. Ja vaikka polkumme menevätkin rinnakkain, on hänen siltikin täysin omilla väreillä ja väritetty. Ja hyvä niin.

Olen mielestäni oppinut kunnioittaa muiden rajoja ja tilaa, sekä uskon että olen aika hyvä arvostamaan ystävieni erilaisia tapoja käsitellä minulta saamaansa tietoa, silti painin tietynlaisen ristiriidan kanssa asiasta. Olen aina ollut hyvin mukautuvainen muiden ihmisten kanssa ja yleisesti olen joidenkin asioiden suhteen ollut enemmänkin kameleontti kuin vaikkapa leijona. Osaan kysyttäessä puolustaa kantaani mutta ujostelen älyttömästi sen esilletuomista itsenäisesti ja oma-aloitteisesti. Uskon että minulla oikeasti olisi paljon annettavaa mutta olen aina jotenkin tuntenut alemmuudentunnetta sen esittämisen kanssa. Edesmennyt pätemiseni on juurikin ollut alla olevaa epävarmuutta kykyihini joita peittelin aggressiivisen ulosantini turvin. Uskon että on hyvin tärkeää osata tuoda itsensä julki ja ohjata muita, vaikka se loisi suurenkin reaktion toisissa. Tätä varten pitää vain opetella hienotunteisuutta ja diplomatiaa jotta mahdollinen ärsykekynnys saataisiin tarpeeksi alas että oppiminen olisi mahdollista. Mutta siltikin tahdon taipua enemmän siihen hiljaa olemiseen ja pääni sisälläni ihmettelemiseen kuin suoraan toimintaan. Tämä helposti johtaa siihen että minulla on suurempi riski olla oikeasti saamatta mitään tärkeää aikaiseksi.

Olen aina kokenut myötätunnon ja hellyyden paremmaksi tavaksi toimia tässä maailmassa kuin aggressiivinen dog-eat-dog-survival-meininki jossa joko itse ole vahvin tai et ole mitään. Jotenkin aina ajatellut että sellainen tapa on kuluttava ja pahimmillaan se voi taipua helposti hyvinkin epäeettiseksi ja moraalittomaksi tavaksi toimia ihmisten ja itsensä kanssa. Joku sydämessäni on estänyt aina hyökkäämästä satuttajiani kohtaan tai sulkea korviani aroiltakin asioilta itseni suhteen. Kipeimpien parisuhde-erojenikin keskellä olen haastanut itse itseäni viemään asiat loppuun rehellisesti ja ilman pelejä olisin tuntenut itseni kuinka raa’aksi tahansa. Ainakin silloin ne arimmatkin hetket on ollut vähän valoisampia kun olen tietänyt että tein ainakin kaikkeni että en aiheuttanut lisää kipua tai jättänyt mitään kiveä kääntämättä jotta totuudellinen kohtaaminen saisi mahdollisuutensa.

Myötätuntoinen Samurai

Joku asia kuitenkin näksyttää sisälläni siitä että tämä ei välttämättä pitkällä aikavälillä ole kaikkein paras tapa minulle. Olen varma että minussa elää voima olla suoraviivaisempi ja suorasukaisempi ilman että sorran sillä muita, mutta silti saan jotain itseäni suurempaa aikaiseksi. Luulen että siinä on perää kun Brian Klemmer kirjoittaa kirjassaan Compassionate Samurai (Myötätuntoinen Samurai) maailmassa olevan kahdenlaisia ihmisiä. Ensimmäiset ovat kilttejä, hyväsydämisiä ja armeliaita mutta he eivät saa paljoa aikaiseksi elämässä. Toisenlaiset taas ovat niitä jotka saavat vaikka mitä aikaiseksi – he ovat luovia, päämäärähakuisia ja yhteiskuntamme aggressiivisia suorittajia. Huono puoli heissä kuitenkin on yleensä se että he ovat useimmiten itsekeskeisiä, ahneita ja epäeettisiä.

Miten siis säilyttää oikeudenmielisyytensä ja rehellisyytensä olemalla kuitenkin aikaansaava, päämäärätietoinen, menestynyt ja hyvä johtaja? Siinä on varmasti kyse muustakin kuin oppimista milloin olla hiljaa ja milloin tuoda ilmi mielipiteensä oma-aloitteisesti ja niin että se herättää mahdollisimman vähän kapinaa.

Haluan yleisesti tuoda tulevaisuudessa esille enemmän aikaansaamistani ja myös opetella keinoja sen ulostuomisen suhteen. Tulen tekemään töitä ujouteni suhteen ja myös oppia uskaltamaan luottamaan siihen että minulla on oikeasti jotain annettavaa. Osittain siksi olen myös aloittanut uudella rohkeudella bloggaamisen. Ainakin näin laitan jotain likoon, sitoudun johonkin mihin uskon. Hellyyteen taipuvainen ulosantini on toiminut aika hyvin tähän asti, en esimerkiksi usko että poustini alussa mainitsemani ystävyys olisi syventynyt ellen olisi historiassani osannut olla myös hänen suhteensa joskus hiljaa ja kunnioittaa erilaisuuttamme mutta ilmiselvästi jään myös miettimään sitä kuinka moneen muuhunkin ihmiseen olisin pystynyt samanaikaisesti vaikuttamaan paremmalla ja rohkeammalla kommunikaatiolla.

Selvennys kokeilustani raakaruokafilosofian kanssa

Ennen kuin alan latelemaan havaintojani haluan vielä selventää pari pientä seikkaa tästä kokeilusta ihan vaan tuodakseni esille mitä tämä kokeiluni on ja ei ole. Tuleepahan siinä myös muistutettua itseäni niistä asioista mitä on toilailujen lomalla opittu.

Ensinnäkin raakaruokakokeiluni ei ole mikään dieetti minulle. En yritä laskea painoani, en tule käymään vaa’alla (en nyt yleisesti ole käynyt vaalla ainakaan puoleentoista vuoteen, en edes oikeiden dieettieni aikana) tai sovittelemaan vaatteita sillä mentaliteetilla että kuinka löysältä ne tuntuvat. En suostu patsastelemaan peilin edessä pullistellen ja vertaillen ulkonäköäni edellisen päivän pullisteluihin ja vertailuihin. Enkä tule teille raportoimaan painostani mitään. Ymmärrän kuitenkin että ruokavalion muutoksiin yleensä kuuluu ihan normaali kehon koon siirtyminen lähemmäs sitä omaa luontaista kokoa, joten jos huomaan jotain tämän suuntaista tapahtuvan tulen raportoimaan siitä muiden muutoksien, tai epämuutoksien osalta arkipäiväisesti ja ilman vaahtoamista. Ensimmäisenä mittarina tulee aina olemaan oma henkinen, psyykkinen ja fyysinen hyvinvointini.

En aio myöskään lähteä kokeilussani rajoittamisen mentaliteettiin ollenkaan. En aio tehdä itselleni haasteita tai sääntöjä joilla motivoida kulkuani. Motivaatio on lyhytaikainen ja laiska renki, säännöillä ja rajoituksilla ruokittu motivaatio on vielä laiskempi renki. Motivaation sijasta minulla on jotain muuta – inspiraatio. Inspiraatio ei tarvitse piiskaajaa tai kannustajaa. Se ei tarvitse jatkuvia uhkailuja, rankaisuja, syyllistämistä tai kiristystä. Inspiraatio on jotain joka ei tunne pelkoa sekä tapahtuu vaivattomasti ja innostuksella koska olet kirjaimellisesti In Spirit. Teen tämän koska nautin siitä, olen siitä hyvin kiinnostunut ja tulen olemaan sen ansiosta terveempi.

Täten olen siis pitänyt tiukasti kiinni oman aikani ottamisesta. En suostu enää mihinkään radikaaleihin ja äkkinäisiin muutoksiin jotka vievät kaiken energiani ja joihin lähden päätä pahkaa. Sen lisäksi olen halunnut pitää huolta että mielentilani on pysynyt positiivisena, vapaana ja avarana. Tähän olen keskittynyt päättämällä että kaikki muutokset mitä teen ruokavaliooni – tai elämäntapaani – lähtevät aina lisäämisen-filosofian kautta eikä poistamisen tai eliminoimisen. Niinpä päätinkin aloittaessani kokeiluni että sen sijaan että pudotan kaikki pahat asiat ruokavaliostani kerralla pois ja ryhdyn syömään monien mielestä ensiajatukselta “tylsää”, “yksinkertaista”, “rajoittavaa” ja “herkutonta” ruokaa, aloitan vain lisäämään ruokavaliooni uusia, kiinnostavia, mahdollistavia, maukkaita ja värikkäitä ruokia. Harjoittelen iloitsemaan siitä järjettömästä yltäkylläisyydestä minkä keskellä elämme. Luotan että keskittymällä enemmän siihen mitä ruokaa saan, miten paljon sitä saan ja miten monenlaista variaatioita saan, alkavat huonommat valinnat pikkuhiljaa autonomisesti vaan jäämään jälkeen ilman että tulen tuntemaan siitä mitään sen suurempia tunnontuskia.

En halua syödä jotain tiettyä kalorimäärää päivässä ja tiettyihin aikoihin – rajoituksia ja sääntöjä – en usko enää niihin. Olen huomannut että joinakin päivinä minun tekee automaattisesti mieli syödä enemmän ja toisina vähemmän. Uskon että ruuan laadulla ja sen sisältämillä hivenaineilla, mineraaleilla, vitamiineilla ja antioksidanttimäärillä on paljon suurempi tarkoitus terveytemme kannalta kuin kaloreilla – myös laihtumisen kannalta, jos se on jonkun tavoite.  Jos opettelen vain oikeasti, aidosti ja rehellisesti kuuntelemaan kehoni viisaita signaaleja olen aika varma että kaiken maailman anaaliset mikrosäädökset ruuan kalorimäärän ja ajoituksen suhteen ovat toisarvoisia. Kehoni tulee kertomaan minulle kuinka paljon syön ja milloin – ei kelloni. Jos saan ruuastani tarpeeksi niitä asioita mitä kehoni tarvitsee tulen syömään juuri sen verran kun todellakin tarvitsen, en enempää tai vähempää. Myös se että syön ruokani mahdollisimman lähellä sen alkuperäistä muotoa on minulle maalaisjärjelläkin ajateltuna ihan fiksulta kuulostava tapa. Ja tietyllä tavalla uskon että mitä köyhempää ruokavaliomme on, sitä enemmän haluamme syödä koska kehomme ei saa siitä tarvitsemiaan rakennusaineita, eli vitamiineja, mineraaleja ja hivenaineita. Kalorit jäävät aika pieneen osaan niiden jälkeen.

Aion myös tehdä parhaani jättämällä taakseni kaikki “tämä on hyvästä” ja “tämä on pahasta” mentaliteetit. Mustavalkoinen lähestyminen ei saa meitä kuin kapinoimaan ja kapinasta on hankala lähteä rakentamaan mitään rakentavaa. Jos syön lohdutusruuaksi Intiaanilakritsia niin en aio syödä sitä syyllisyyden ja häpeän kera, joka aivan varmasti lisää stressihormonejamme ja rappeuttaa siten terveyttämme. Tulen syömään kaiken ruuan aina ilolla, kiitollisuudella, onnella ja lapsenomaisen mielenkiinnon kanssa – ilman rankaisuja tai draamaa.

Toiseksi haluan mainita että kokeiluuni kuuluu myös muita kohtia joita haluan parantaa elämässäni pikkuhiljaa. Pidempiaikaisempi tavoitteeni, jota vähän pohjustinkin jo, on ollut halu oppia syömään kun minulla on nälkä, lopettamaan kun tunnen kylläisyyttä, pureskelemaan pitkään ja hitaasti ja ajattelemaan ja arvostamaan syömääni ruokaa ruokailujeni aikana – tämän kanssa olen tehnyt töitä enemmän ja vähemmän koko tämän vuoden. Vältän syömistä samalla kun luen lehteä, selailen nettiä tai kuuntelen audiokirjoja. Ruuan arvostusta tukeakseni haluan myös oppia valmistamaan syömääni ruokaa jotta voin oikeasti saada paremman tuntuman ja suhteen siihen ravintoon joka pitää minut elossa. Olen jo nyt tehnyt töitä sen eteen että kuuntelen kehoani sen mukaan mitä minun tekee mieli, joka yleensä kertoo puutetiloista jota keho koittaa intuitiivisesti korjata mielihalujen avulla ja välttelemään ruokaa jota ei tee mieli, joka yleensä taas kertoo kehon saaneen tarpeeksi tietyn ruuan sisältämiä aineita ja pyytää siitä taukoa. Ja tähän ei nyt sitten sekoiteta jotain mielihalua jäätelölle vain sillä tekosyyllä että “kehoni ilmiselvästi tarvitsee jäätelössä olevia hivenaineita”….Duh!

Tarkennetaan myös että, en usko että terveyteen on olemassa mitään ihmepilleriä, ihmedieettiä, ihmejuomaa, ihmelääkettä, ihmeravintolisää tai ihmesääntöä joka tuottaisi parempia tuloksia kuin oikeasti perusteellinen, intuitiivinen, rakastava, yksilöllinen ja pitkäaikaisesti terve suhde omaa kehoamme ja ruokaamme kohtaan. Vain me itse, eikä kukaan muu tässä maailmassa, voimme oppia ja tietää mikä on parasta kehollemme ja millä ruokavaliolla se toimii parhaiten, mistä ruoka-aineista se tykkää eniten, millä rakennusaineilla se pystyy lähteä parantamaan itseään ja mikä on sen todellinen oma koko, paino ja pituus. En siis aio ottaa kyseenalaistamatta vastaan mitään ruoka-aineneuvoa mitä minulle annetaan – toiselle sopii ohranoras, toiselle ei, toiselle sopii avokadot, toiselle ei jne. Se mitä minä tulen oppimaan tämän kokeiluni kautta siitä mikä toimii keholleni ja mikä parantaa minua, ei todellakaan tarkoita että se olisi parasta myös sinulle. Jos tämän kokeilun kautta päädynkin tulokseen että voin parhaiten syömällä ‘elävää ravintoa’ ja tulemalla vegaaniksi en halua että kukaan blogini lukijoista kuvittelee että uskoisin että se olisi kaikille oikea ratkaisu. Tai että se olisi minunkaan ratkaisu loppuelämäkseni. Varaan oikeuden aina, niinkuin kaikkien muidenkin pitäisi, ikuisesti muuttua ja kasvaa. Kuten sanoin aikaisemmin, mielestäni tiettyjä yleistämiseen pohjautuvia suuntia voidaan aina ehdottaa, ja totta kai niin minäkin tulen niitä ehdottomaan, mutta jokaisen pitää valita niistä ikioma, täysin yksilöllinen ratkaisu.

Nyt kun sain ton tuosta pois alta niin laitan pian tulemaan sitä kolmatta osaa kokeiluni tuloksista 1,5kk:ssa.

Näe minut sellaisena kuin olen

(To English readers I must apologize that this post is in Finnish. It is aimed mainly to my Finnish friends (and family) and mostly I was just too lazy to start to translate it to English since I originally wrote it in my mother language in a gust of frustrations and revelations. I promise you, you won’t miss anything and I’ll re-write the highlights of it later on. And this wont become a habit either;) the blog is in English, since most of my friends are international, so it is just more convenient to everyone. )

Kylläpäs matkustelu kannatti. Luulen että raahasin mukanani parhaimmat kokemukseni ja opetukseni ikinä. Jännittää kun ajattelen mitä tulen kirjoittamaan ja mitä haluan tehdä seuraavaksi elämässäni. Mutta sydämessäni on ääni joka sanoo, että tähän suuntaan on hyvä mennä ja vanhat asiat on parempi nyt jättää taakse. Kädet alkavat olemaan niin väsyneitä niiden kantamiseen ja pää alkaa olemaan ihan tiltissä niiden ajatteluun. Sama, jo vuosia kestänyt oravanpyörä pitää nyt vihdoinkin pysäyttää ja oravat pitää päästä luontoon leikkimään ihan omia leikkejään.

Jo ensimmäisenä yönä Suomessa tajusin ajattelevani aivan samoja ajatuksia kuin ennen lähtöäni. Ne valtasivat mieleni ihan yhtä kivuliaina, neuroottisina ja nalkuttavina kuin aikaisemminkin ja olin yllättynyt kuinka paljon lisävoimaa ne olivat ehtineet keräämään taakseen, vaikka monet niistä olivat olleet täysin poissa mielestäni koko matkani ajan. Olisihan se pitänyt muistaa, että sen minkä taakseen jättää edestään löytää, mutta silti niiden paluu tuntui aika ra’alta tavalta palata todellisuuteen. Tänä aamuna, pitkän viikonloppuni jälkeen, kun istuin bussissa matkalla töihin (tosiaan, ensimmäistä kertaa 1,5kk) mieleeni tuli taas tuo tuttu ohje ystävältäni: Parhaimmat tarinat kehittyvät vasta kotiin palaamisen jälkeen. Ehkä tämä on tosiaan vain sitä – alitajuntani käsittelemät tarinat jotka olivat seikkailujeni jännityksestä puskettu pois mielestä, vyöryvät nyt takaisin prosessoitavaksi, jotta niistä oikeasti voisi kehittyä (toivottavasti jopa) eeppinen tarina, jonka opetukset vievät kertojaansa kohti onnellisempaa loppua.

Siinä siis se ensimmäinen viikonloppuni. Opetteluun tuntea myötätuntoa niitä kaikkein inhottavimpiakin löytöjä kohtaan mitä sisältäni kumpusi. Kotona olemisen onnen alla kyti kipinä joka poltteli mieltä ja räiski sisuksissa. Ja hiljalleen tajusin, ainakin edes vähän, siitä miten hienon silmukan olin itse itselleni punonut ja miten hitaasti mutta varmasti se oli kiristynyt vuosien saatossa. Mikä se oli mitä olin taakseni jättänyt ja edestäni taas löytänyt. Ja ymmärsin miten olen jo pidemmän aikaan ollut läpikotaisin kyllästynyt siihen. Siihen pitää tulla muutos.

Joten haluan tässä ja nyt tehdä selväksi minkälaisia naamioita olen luonut ja mistä haluan luopua jotta niiden alta voisi oikeasti paljastua jotain aidosti kauniimpaa. En jaksa enää markkinoida näitä valeasujani. Mainostamaan, että niiden alla oleva pieni, herkkä ja hämmentynyt ihminen on täysin vailla virheitä ja täydellinen. Haluan kertoa tämän kaiken tänne, koska tämä paikka nyt lähinnä oli se foorumi joka toimi historiassani isona osana niiden naamioiden ja asujen koristeluun. Totta kai ylläpidin niitä myös sanoillani, teoillani ja olemisellani, mutta ainakin tänne tulen jättämään tämän muistutukseksi mitä virheitä en enää halua toistaa. Joten aloittakaamme dis-identifioitumisen ihana tuska ja vapaus.

Vastoin mitä olen mahdollisesti sanonut tai tuonut ilmi:
Minä en ole urheilija, voimailija, treenihullu, terveysintoilija tai ikidiettaaja. Minä en aina syö oikein, minä en aina ole sinut kehoni kanssa, minä en aina ole salilla ja tiedä kaikkea treenaamisen saloja. Minä en aina edes tykkää mennä salille ja minä en ole 365 päivää vuodesta hyvässä kunnossa ja aina laihtumaan päin. Treeni-intoni ei ole aina sama ja treenitulokseni eivät ole kokoajan nousuun päin. Kehossani on jälkiä sairauksista joita en tule pystymään ikinä muuttamaan toisenlaiseksi vaikka asuisin salilla ja laihtuisin 30 kiloa – todennäköisesti se vain korostaisi niitä entisestään. Ja on hyvin, hyvin, HYVIN todennäköistä että tulen pysymään tämän kokoisena kuin olen nyt, aina. Tai jopa hiukan pyöreämpänä vielä. Koska olen aina ollut tämän kokoinen. Ja (mitä vihdoin haluan oppia hyväksymään nyt) se on hyvä niin.

Olen koittanut pitää yllä tätä kuvaa jotta voisin vihdoinkin tuntea että olen hyväksytty kehoni kanssa. Jotta voisin olla jotenkin “valmis” ja ansaita omakseni edes jonkinlaista ihailua ja erikoisstatusta. Pääsin hyvään kuntoon, kyllä. Laihduin hyvin paljon sairauteni jälkeen, kyllä. Muutin elämäntapani ja otin vastuun omasta terveydestäni ja tulin kotiin niin voittajana kuin niillä korteilla pelatessa voi tulla. Mutta jossain vaiheessa tuli raja vastaan ja kesti pitkään tajuta kuinka paljon sen ylittäminen minulle maksoi. Menetin käsityksen siitä mikä on oikeasti hyväksi keholleni ja mihin se on todellisuudessa kykeneväinen. Lopulta laihdutin ja treenasin itseni liian pieneksi ja kuukautiseni katosivat pitkäksi aikaan. Tervetuloa taivaisiin kasvanut osteoporoosiriski ja hormoniheittelyt – jotain mitä joskus vannoin että en enää ikinä altistaisi itseäni. Unohdin missä terveyden ja idealisoimisen raja menee niin totaalisesti että joskus häpesin painoni noustua lähteä ulos asunnostani koska minua odottivat siellä ihmiset jotka olettivat minun olevan vielä paremmassa kunnossa ja vielä laihempi kuin aikaisemmin.  Ja totta kai he odottivat sitä, puhuinhan siitä niin paljon miten vietän aikani salilla, miten aina söin heidän seurassaan hyvin ja miten peruutin tapaamisia koska treenit menivät kaiken edelle. Kiroukseni oli laatia uudelleen entistä hienompia tarinoita hyvinvoinnistani ja onnistumisestani sillä olin riippuvainen sen luomasta ihailusta ja validaatiosta. Mutta jos annettu hyväksyntä perustuu valheelliseen kuvaan, ne antavat vain hetkellisen hurmion joka lopulta muuttuu tuhkaakin harmaammaksi ja hauraammaksi kun muistaa taas sen mitä kuvan takana oikeasti seisoo. Silloin jopa itse itsellesi sanomat kauniit asiat tuntuvat synniltä – miksi minä uskoisin sinua, kun en usko itseänikään? Sisälle jää vain jyrsimään heikko, mutta aina niin kiduttavan sinnikäs toive siitä että tulisi yhtä rakastetuksi ja kohdatuksi vaikka astuisi satiiniverhojen takaa esille keskeneräisenä, alastomana ja aitona. Että minussa nähtäisiin muutakin kuin se mitä minussa nähdään ensimmäiseksi – kehoni.

Ristiriitani johti lopulta emotionaaliseen huvipuistoajeluun jossa tunsin olevani onnistunut vain jos söin täydellisesti tai mahduin tiettyihin vaatteisiin tai kyykkäsin salilla tietyn verran ja jossa tunsin olevani mitätön kun kaikki vastakkainen vihdoin tapahtui. Kehoni väsyi niin että se ryhtyi kiukuttelemaan oikein toden teolla saadakseni minut pysähtymään. Jotta se saisi vihdoinkin levätä, palautua siihen missä sillä on kaikkein parhain olla. Ja sen kiukuttelun keskellä koitin vielä epätoivoisesti pitää kiinni luomastani kuvasta.

“Minulla on kaikki hallinnassani. Tämä ei ole minun syytäni. Pidän lupaukseni, pidän kuvani. Olen ollut lomalla. En (muka) välitä. Treenikausi alkaa kohta taas.”

Ja huonona onnena, kun olin laihimmillani (en terveimpänäni), sain vielä kuulla entiseltä poikaystävältäni, että en ole vieläkään hyväksytty kehoni kanssa, että en ollut tarpeeksi – en riittänyt silloinkaan. Se iski niin syvälle ja niin helposti että kesti pari viikkoa tajuta kuinka sisälläni velloi vain syvä hämmennys, turhautuneisuus ja viha. Siitä lähtien totuus teki kaikkensa että se saisi minut heräämään siihen että vahingolliset selviytymiskeinoni eivät enää tehonneet. Ahmin itseeni sen kaiken mitä koin että olin jäänyt paitsi ja hain epävarmuuteeni, eksyneisyyteeni ja häpeääni lohdutusta ruuasta. Tein sitä salaa, muilta piilossa, koska kuvittelin että jos muut eivät tiedä siitä voin uskotella itsellenikin että niin ei koskaan tapahtunut ja rangaista itseäni salilla myöhemmin kolme kertaa armottomammin. Näin jopa unia jotka toistivat sitä samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen – söin ja ahmin, häpesin, rankaisin, tunsin ahdistusta, lohdutin itseäni ja söin.

Lopulta pahoinvointini vei minut tähän pisteeseen jossa en voinut sulkea enää silmiäni siltä ja uskotella itselleni jotain muuta.  Se oli tasan parin sekunnin kestävä valaistuminen ja näin miten oma ylpeyteni oli pidättänyt minua puhumasta näistä asioista aikaisemmin. Ylpeydessäni pidin siitäkin kuvastani kiinni että “Minä ainakin olen niitä naisia jotka ovat täysin sinut itsensä kanssa. Se on heikkous hävetä itseään, niin monet naiset tekevät sitä, mutta en minä, ikinä.” Se ylpeys on vain vahvistanut sitä kiduttavaa häpeän ja syyllisyyden kierrettä ja pitänyt minut kiinni uhrin asemassani. Siksi en ole hakenut aikaisemmin apua. Sen takia olen vain itsepäisesti pitänyt kiinni itseluodustani imagostani jota olen ollut niin hyvä valehtelemaan suuremmaksi – sekä muille mutta eniten itselleni.

Tämä saa nyt riittää. En jaksa enää käyttää näin montaa naamiota. Mokasin. Emä-mokasin. Ja haluan nyt oppia siitä ja nousta jaloilleni. Haluan kertoa että en halua enää olla mitään erityistä. En halua olla urheilija, graafikko, taiteilija, aina iloinen, terveysintoilija, onnistuja, hippi tai mitä tahansa niistä sanoista mitä olen sanonut identifioidakseni itseni edes joksikin kun sisälläni olen tuntenut että olen hyvin vähän mitään niistä. Haluan vain olla. Koska vihdoinkin ymmärsin että minussa on kaikki adjektiivit, joka ikisellä kielellä mitä tästä maailmasta löytyy ja siltikin minä olen aina yksi verbi – olla.

Tästä edespäin haluan keskittyä entistä intohimoisemmin oman sisimpiäni todelliseen rikastuttamiseen, en siihen miten kauniisti ulkokuoreni osaan koristella rikkaan näköiseksi. Se on ollut vain vahingollinen selviytymiskeinoni, mitä haluan nyt on kehittää siunaavaksi elämisentavaksi. Haluan kasvattaa enemmän rauhaa, myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä itseäni kohtaan. Rakastaa kuvieni takana seisovaa pientä, herkkää ja hämmentynyttä ihmistä. Luoda ja kohdata sitä onnistumista, hyväksyntää ja rohkeutta itseni sisältä enkä muiden sisältä. Että tiedän riittäväni itse itselleni ilman illuusioita ja sen kautta voin olla myös riittävä muille, rehellisempi, avoimempi ja alastomampi.

Lopetan myös treeniasioista puhumisen nyt. Sanon jos kysytään, mutta ylimääräinen, turha pälpätys loppuu kokonaan – toivottavasti myös muidenkin egokeskeisten asioiden suhteen. Että ei tarvitse sanoilla enää ihan niin paljon paikata tai peitellä asioita joita koen miinuksiksi itsessäni. Tämä vapauttaa minut kohtaamaan rauhassa sisäiset demonini ja kuulemaan paremmin sen mitä oikeasti haluan.  Ja ainakin tämä on nyt kirjoitettu mustana valkoiselle, eikä vain pääni sisäisiin ailahteleviin aaltoihin, joka on kuin yrittäisi sanella rantahiekkaan totuuksia vain nähdäkseen niiden huuhtoutuvan mereen hetkeä myöhemmin.

Ryhdyn kasvattamaan sydäntäni hyväksymään sen mitä on nyt, tässä hetkessä. Ei huomenna, ei eilen. Vaan mitä minulle kuuluu nyt. Sinulta pyydän vain sitä mitä haluan antaa takaisin:
Jos näet minut laihempana tai lihavempana, sairaampana tai terveempänä päiviä, viikkoja tai kuukausia tämän kirjoituksen jälkeen…niin näe minut niin kuin silloin olen. Siinä ikuisessa “tässä hetkessä”  jossa asuu ainainen potentiaali muutokseen. Minä en enää jaksa selitellä tai pyytää anteeksi.

Joten jos näet minut, niin näe minut niin kuin silloin olen. Minäkin haluan nähdä sinut niin kuin sinä olet.

Compassion

Kiitos ystäväni teidän siunauksista
Haluan vain kiittää niitä ystäviäni jotka ovat sinnikkäästi nähneet minun sisälleni, eivätkä niihin asioihin joita koitin niin uutterasti maalailla ulkopuolelle. Jotka ovat rakastaneet minua laihana että pyöreänä. Voimakkaana että heikkona. Ja ovat nähneet minut kauniina naamioideni takaakin.

Eniten haluan kiittää tässä sinua J. Sinä olet avannut sisälläni niin monia salaisuuksia pyyteettömän rakkautesi kautta. En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan kuinka rauhassa sielu voi lepää, kun se saa vain levätä. Olet villi sielunsisareni.

Ja haluan kiittää isääni joka vuosien jälkeen tajusi pyytää anteeksi samalla antaen minun kuroa kiinni kosketustani sisäiseen lapseeni joka niin syvästi tunsi (ja edelleenkin ajoittain tuntee) itsensä turhaksi ja ei yhtään tärkeäksi. Scott, Norman, Mohini, Laura ja Kari olette kaikki olleet ohjaamassa minua oikealle tielle ja olen ollut niin siunattu löytäessäni niin viisaita, vanhempia opettajia elämääni kuin te.

Teidän ja itsenikin ansiosta uskallan sanoa nämä asiat, lopettaa vahingolliset tapani selviytyä ja uskoa että näin sopivasti keskeneräisenä olemisessa asuu suuri potentiaali muuttua jokaisessa hetkessä.

“Truly, our biggest fear is not that we are incapable, our biggest fear is that we are powerful beyond imagination.”