AIDSista ja HIVstä parantuminen ilman lääkkeitä?

House of Numbers - dokumentti AIDSista ja HIVstä

Tuli ihan mielenkiinnosta luettua vähän noita House of Numbers -dokumentin palautetta, siinä samassa edelleen äimisteli miten älyttömän monta “Best Document” palkintoa koko pätkä kerää lukuisilta filmifestareilta ympäri maailmaa. Sivustoa tutkittaessa tuli vastaan yksi varsin koskettava, entisen HIV-potilaan kertomus. Vähän vaikea ottaa kantaa itse dokumentin sisältöön, varsinkaan kun en ole vielä sitä edes nähnyt, mutta mielestäni kyseinen palaute oli erittäin aito joten päätin suomentaa sen. Siitä tuli mieleen omat terveystaisteluni kilpirauhasasioiden kanssa ja tuntemukset siitä kuinka ensimmäistä kertaa tajusin, että silläkin sairaudella on kaksi puolta. Kaikki ei ollutkaan vain “helposti yhdellä pillerillä päivässä”-hoidettavissa ja omille harteille lysähti iso vastuu omasta terveydestään.Vaikka alkuhavahtuminen itselleni olikin aika kivulias ja yksinäinen projekti on sen kanssa kasvaminen jälkeenpäin tuonut elämääni aivan järjettömän määrän onnea, iloa ja vahvuutta. Oppi uskallusta luottaa omaan kykyynsä parantua ja hoitaa mitä ja mistä vain. Enää suureltakaan auktoriteetilta tulleet ohjeet eivät mene sydämeen asti pureskelematta ja elämään on tullut mukaan terve annos omatoimisuutta. Ei niin helposti heittäydy uhriksi ja se on myös vaikuttanut muihinkin osiin elämässäni. Ajattelu kääntyi “En osaa, en uskalla, olen pieni ja mitätön, tietoa on niin paljon, en ymmärrä, ehkä huomenna”-akselilta “Onpas mielenkiintoista, tämähän on hauskaa, katsotaan mitä täältä löytyy, ei se mitään vaikka vähän kirvelee, osaan aika hyvin ja voin vaikuttaa!”- akselille.

Omat opiskelut ovat suuremmassa määrin alkaneet johtaa siihen tulokseen, että moniin sairauksiin pystyy vaikuttamaan itsekin hyvin dramaattisesti luonnonantimilla sekä ruokavaliolla ja yleinen “tämä on parantumaton”-keskustelu lääkärien puolelta menee ensin rankan mietintä ja tutkimusprosessin läpi. Näitä ajatuksia on syntynyt sekä kilpirauhas-, syöpä-, MS-, reuma-, näkö-, sokeri-, kuulo-, suolisto, tulehdus-, autoimmuuni- ja mielensairauksien kannalta. Ja nyt kenties myös AIDSin ja HIV:n. En tiedä vielä, ei ole mitenkään itselleni ajankohtainen sairaus, ja en ole sitä niin paljon vielä tutkinut, vaikka siitä mahdollinen parantuminen onkin kaikille maailman ihmisille aina ajankohtainen aihe. Olin ainakin yllättynyt siitä että, vaikka monelle tällainen ristiriita HIV:n ja AIDSin suhteen on uusi tieto, niin otin sen itse aika uteliaasti ja rauhallisesti vastaan. Ei ole ensimmäinen kerta kun aroista asioista löytyy toinen, myös hyvin uskottava puoli joka kyseenalaistaa monia ennestään itsestään selviä asioita. On kuitenkin jokaisen oma tehtävä tutkiskella annettuja argumentteja itse ja päättää sydämessään mihin uskoo.

Kun parantumattomista sairauksista puhuukin yhtäkkiä uudessa valossa alkaa siitä aikamoinen hälinä. Ihmisten maailmankäsitys voi muuttua kivuliaalla ja dramaattisella tavalla joka voi saada vahvojakin negatiivisia tai positiivisia reaktioita aikaiseksi. Tämän on myös saanut tuta juurikin House of Numbers-dokumentin tekijät. Ne filmifestarit jotka ovat dokumentin suostuneet näyttämään ovat saaneet satelemalla uhkauksia, kritiikkiä ja jopa oikeushaasteita puoleensa – suurimmaksi osaksi ihmisiltä jotka eivät ole vielä nähneet dokumenttia. Yleinen käsitys kuitenkin on, että sen on tarkoitus herättää keskustelua. Dokumentin nähtyään monet ihmiset sekä kriitikot kommentoivat, että se ei itsessään anna mitään vastauksia – lähinnä vain herättää lisää kysymyksiä. Yleinen palaute lehdistöltä onkin ollut mielenkiintoista luettavaa. Vaikka mielipiteet heittelevät, on yksi yhteinen linja selvä: Koko teos on tehty journalistisella ammattitaidolla ja esittää vakavamielisesti molempien osapuolien mielipiteet ilman draamaa.

Takaisin suomennokseni pariin. Alkuperäisen palautteen voit lukea täältä. Rohkaisevia lukuhetkiä!

---

Hei Brent,

 

Haluan kiittää sydämeni pohjasta uskomattomasta dokumentistasi. Toivon että jokainen ihminen, jokaisessa maassa näkisivät sen. Alle olen kirjoittanut oman henkilökohtaisen matkani HIV / AIDS painajaisen läpi.

Nimeni on Karri ja sain HIV diagnoosini 29-vuotiaana kesäkuussa 1996 vähän toisen lapseni syntymän jälkeen. Minulla oli historiassani kaksi vaikeaa raskautta ja lukuisia leikkauksia ensimmäisen lapseni jälkeen, joka johtui huonosti menneestä synnytyksestä. Toinen lapseni tuli maailmaan keisarinleikkauksella Maaliskuussa 1995.  Leikkauksen jälkeen vietin sairaalassa pari päivää jonka jälkeen pääsin kotiin. Kuitenkin 48h tunnin päästä jouduin palaamaan sillä olin saanut koko kehooni levinneen tulehduksen joka johtui keisarinleikkauksestani. Vietin sairaalassa lähes kuukauden pumpattuna täyteen antibiootteja ja morfiinia. Ensimmäinen viikko tuosta kuukaudesta olin tehohoidossa. Samalla aviomieheni Joe oli kotona koittaen pitää huolta juuri syntyneestä lapsestamme ja hänen 2,5-vuotiaasta sisaruksestaan.

Lääkäreiden piti avata keisarinleikkaushaavani uudelleen ja antaa sen parantua sisältä ulospäin. Akuutimman ollessa ohi minut lähetettiin kotiin ja mukaani annettiin haavanhoitoon tarkoitettu kotipakkaus jolla hoidin leikkaushaavaani kaksi kuukautta. Tämän kaiken jälkeen en oikein ikinä tuntenut oloani omaksi terveeksi itsekseni. Minun oli vaikea listata kaikkia oireitani koska ne olivat niin epämääräisiä. Olin aina väsynyt ja uupunut. Tuntui, että en oikein “jaksanut elää päiviäni”. Siinä vaiheessa aloin ravaamaan lääkäreissä joka oli alkuperäinen virheeni. Eräs lääkäri sanoi minulle, että olin vain liian kiireinen ja minun pitäisi ottaa hiukan lomaa. Toinen lääkäri sanoi, että olin masentunut ja määräsi minulle mielialalääkkeitä (Prozacia). Minulle tehtiin kaikki testit mitä voin kuvitella: Lupus, reuma, rocky mountain spotted fever jne. Tapasin seitsemän eri lääkäriä yhden vuoden sisällä. Perheeni alkoi vähitellen epäilemään mielenterveyteni puolesta.

Kesäkuussa 1996 lääkäri nro. 7 teki lisää testejä. Hän epäili, että maksassani saattaisi olla jotain vikaa. Mahdollisesti syöpä. Ennen testejä hän kuitenkin kysyi minulta onko minulta ikinä otettu HIV-testiä. Vastasin kieltävästi ja kysyin heti perään että luuliko hän tämän kaiken johtuvan siitä. “En, valkoiset keskiluokkaiset naiset eivät saa AIDSia” lääkäri vastasi. Pari päivää myöhemmin sain kiireellisen puhelinsoiton jossa minua kehotettiin palaamaan lääkärini luokse mahdollisimman pian. Soitin miehelleni töihin ja hän tuli kotiin välittömästi. Lähdimme yhdessä kohti lääkäriasemaa. Kun saavuimme perille kaikki hoitajat tuijottivat meitä. He ohjasivat meidät huoneeseen johon nuori lääkäri tuli hetken päästä pudistellen päätään ja kertoen meille hiljaisella äänellä, että HIV-testini tuli takaisin positiivisena. Lääkäri vain seisoi vieressämme ja tuijotti meitä. Hän katsoi kun itkimme. Muistan kuinka huone tuntui pyörivän, aika hidastui ja nopeutui yhtä aikaa. Muista mieheni huutavan ja äänet kuulostivat hyvin kaukaisilta. Lopulta lääkäri kehotti meitä nousemaan, ohjasi meidät ovelle ja suosittelisi että varaisimme ajan HIV-potilaisiin erikoistuneelle lääkärille.

Mieheni ja molemmat lapseni testattiin samalla viikolla. Lapseni olivat sillon 1- ja 3,5-vuotiaita. Koko perheeni HIV-tulokset olivat negatiiviset. Siihen mennessä olimme olleet mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta ja olimme harrastaneet suojaamatonta seksiä. Silloin mieleeni ei ikinä tullut kyseenalaistaa sitä, miksi mieheni ei ollut ikinä saanut tartuntaa minulta näiden seitsemän vuoden aikana. Lääkärit sanoivat meille vain että “olimme onnekkaita”. Oma taustani on hyvin lääketieteellinen joten olin täysin aivopesty uskomaan, että lääketieteellinen laitos oli aina oikeassa enkä ikinä kyseenalaistanut mitään heidän sanomaansa.

Ensimmäisellä kerralla uuden HIV-potilaisiin erikoistuneen lääkärini luona hän teetti minulle peruslaboratiotestit. T-solujen määrä oli 29 ja virusmääräni oli 58 000. Hän kehotti minua kirjoittamaan testamenttini ja hyvästelemään lähimmäiseni sillä olisin onnekas jos eläisin vielä 6kk päästä. Lääkärini totesi, että olisin todennäköisesti ollut viruksen kantaja jo pidemmän aikaa sillä tulokseni olivat niin huonot. Pikaisesti tämän jälkeen diagnoosini muutettiin AIDSiksi. Tässä vaiheessa minun kuitenkin pitää tuoda ilmi että minulla ei ollut ikinä todettu mitään AIDSiin johtavaa tautia tai sairautta. Ei edes silloin kun minulla diagnosoitiin lopulta AIDS. Nähtävästi AIDS-diagnoosini siis perustui täysin T-solumäärääni.

En ollut ikinä kuulunut riskiryhmään. Minulla oli ollut hyvin vähän poikaystäviä/seksikumppaneita ennen kuin tapasin aviomieheni. Ketään näistä existäni ei tietojeni mukaan ollut HIV-positiivisia ja en käyttänyt huumeita. Minulla oli ollut yksi neulalle altistuminen 80-luvulla tehdessäni töitä ambulanssissa. Sen jälkeen tein töitä leikkaussalissa parisen vuotta kunnes tulin raskaaksi toiselle lapselleni ja lopetin töiden tekemisen kotini ulkopuolella. Minulla ei ikinä ole ollut mitään muita altistumia virukselle joten ajattelin että tartuntani oli pakostakin tullut 80-luvun loppu puolella.

Kesäkuun 17. 1996, jolloin sain diagnoosini, lääkärini aloitti nopeasti AZT, 3TC, Crixivian ja Bactrim kuurit. Otin niitä tunnollisesti ja en melkein ikinä jättänyt väliin annoksiani. Otin Bactrimia 2 vuotta ennen kuin se lopetettiin. Söin kolmea eri lääkitystä viisi tai kuusi vuotta ilman minkäänlaisia muutoksia. Ajattelin, että ne varmaan toimivat todella hyvin koska olin edelleen elossa! Lääkärini vihdoin lopetti Crixivanin epäillessään että maksani ei kestänyt sitä. Hän vaihtoi sen Sutiviaan jota otin AZT ja 3TC kanssa huhtikuuhun 2007  asti.

Kaiken tämän keskellä aviomieheni oli hyvin rakastava ja tukeva. Hän teki kaikkensa pitääkseen huolta lapsistamme ja minusta. Kuitenkin päiviämme varjosti kuolemantuomio 11 vuoden ajan. Milloin tulisin sairaaksi ja kuolisin? Minkälaista se olisi? Outoa kuitenkin oli, että en ikinä sairastunut mihinkään vaaralliseen ja en ikinä saanut mitään pahempia virustartuntoja vaikka T-solumääräni oli hyvin alhainen. Minulle oltiin sanottu, että T-solujen määrän ollessa alle 50 minulla ei käytännössä ollut ollenkaan immuunipuolustusta.

Sivuoireisiini kuului satunnaista pahoinvointia ja oksentelua, hiustenlähtöä, unettomuutta, jalkakramppeja, kalpeutta/anemiaa ja väsymystä. Minulle ei missään vaiheessa käynyt mielessä että nämä oireet voisi johtua lääkkeistä. Lääkärini sanoi aina että ongelmat johtuivat siitä että sairastin pahentuvaa AIDSia. Tiesin parista muusta “HIV positiivisesta” joiden tilanne oli paljon pahempi. Nämä ihmiset olivat rullatuoleissa, tulossa sokeaksi ja tarvitsivat lisähappea. Joten mielestäni voin “todella hyvin” verrattuna siihen että “minulla oli AIDS” ja olin tästä hyvin kiitollinen.

Kuitenkin pahin mitä diagnoosini teki perheellemme oli jatkuva pelko ja kauhu. Lopetimme seksin kokonaan mieheni kanssa. Emme harrastaneet seksiä moneen vuoteen sillä emme halunneet riskeerata viruksen tarttumista. Tällä kaikella oli erittäin iso vaikutus nuoren perhe-elämämme suhteen ja se lopulta muutti avioliittomme sanoinkuvaamattoman vaikeaksi.

Huhtikuuhun 2007. Eräänä iltana Joe selaili Internetiä etsien hauskaa videota josta hänen ystävänsä oli kertonut hänelle. Yhtäkkiä, täysin nurkan takaa, pompahtaa esiin Robin Scovillin video “The Other Side of AIDS” (AIDSin toinen puoli). Oudointa tapahtumassa oli, että mitkään näistä sanoista ei ollut hänen alkuperäisessä haussaan. Hän avaa videon ja katsoo sen järkyttyneenä ja lumoutuneena yhdeltä istumalta. Hän kertoi videosta minulle seuraavana päivänä ja rohkaisi minua katsomaan sen myös. Olimme molemmat pyörtyä! Meille ei ollut KOSKAAN kerrottu että HIV:ssä OLI edes toista puolta. Meille ei oltu MISSÄÄN VAIHEESSA kerrottu, että koko sairaudesta löytyi ristiriitaista tietoa. Tämän jälkeen katsoimme Steve Allenin “HIV = AIDS: Totuus vai Huijaus” videon joka oli lopullinen niitti sille että aloimme toden teolla etsimään tietoa.

Tuntuu siltä, että minkä tahansa muun diagnoosin kanssa jonka perinteinen lääketiede antaa, kerrotaan sen mukana myös muita hoitovaihtoehdoista. Ne ovat kaikki sinun valittavissa. Sinua yleensä jopa rohkaistaan kysymään toinen mielipide. Mutta HIV / AIDSin suhteen sinulle ei IKINÄ kerrota, että siitä löytyy ristiriitaista tutkimustietoa. Meidät ohjataan kuin lampaat teurastamolle. Ja me menemme sinne hiljaisina ja auliisti – emme ikinä kyseenalaista tai vaadi todistusaineistoa.

Siitä päivästä lähtien vietin jokaisen valveilla olevan hetkeni Internetissä siirtyen linkistä toiseen. Sivustosta sivustoon. Toiseen kirjaan ensimmäisen jälkeen. Kriitikosta toiseen. Miten en tiennyt tästä!? Tunsin oloni niin huijatuksi. Niin petetyksi. Minulta oltiin varastettu elämäni parhaimmat vuodet. Tuntui kuin kaikki olisi ollut yhtä suurta ja kauheaa painajaista. Minulta oltiin kielletty mahdollisuus tehdä valintani perustuen olemassa oleviin faktoihin.

Muutaman pitkän viikon jälkeen jotka kulutin opiskellen, lukien, tutkien, katsoen videoita, lukien kirjoja ja tehden kaiken voitavani päätin lopettaa kaikki AIDS ja HIV lääkkeeni kerralla.

Kuva Karrista pari viikkoa lääkkeiden lopetuksen jälkeen jolloin hänen kehonsa kävi läpi rankkaa puhdistumista

Ensimmäinen viikko meni hyvin, oloni oli täysin normaali. Tein monenlaista puhdistautumista kuten detox-ohjelmia, mehupaastoamista, erilaisia yrttiteitä ja suolentyhjennyksiä. Sen jälkeen asiat alkoivat menemään erittäin pahasti alamäkeä ja seuraavat kolme kuukautta olivat erittäin rankkoja. Kehoni tuntui sammuvan totaalisesti. Olen 173cm pitkä ja painoni laski 51kg. Näytin siltä että kuolisin. En kuitenkaan kertaakaan harkinnut lääkkeitteni aloittamista uudelleen sillä tiesin mihin uskoin ja miksi uskoin niin. Elämä oli kuitenkin hankalaa. Niinä päivinä luulin, että huono vointini johtui puhdistautumisen ja lääkevieroitusoireiden yhteisvaikutuksesta. Myrkylliset AIDS lääkkeiden on pakko olla hyvin rankkoja keholle, varsinkin jos sitä tekee 11-vuotta putkeen… jos joku AIDS-potilas selviää niillä niin kauan.

Jälkeenpäin sain tietää että lääkkeiden lopettaminen ei olisi pitänyt olla niin vaikeaa, sillä lääkkeiden ympärillä pyörii paljon ristiriitaa siitä mitä ne oikeasti sisältävät:

http://exlibhollywood.blogspot.com/search?q=sustiva+mystery+solved

Neljä kuukautta lääkkeiden lopettamisen jälkeen menin käymään lääkärilläni viimeisen kerran. Olin päättänyt, että selitän kohteliaasti hänelle mitä olin tehnyt ja että olin päättänyt olla näkemättä häntä enää. Olin ottanut viimeiset laboratoriokokeeni viikkoa ennen sitä.

Kun vihdoinkin pääsin paikan päälle tuntui siltä kuin maailma olisi räjähtänyt. Hän sanoi minulle että “Olet tehnyt erittäin tyhmästi ja TULET KUOLEMAAN, HYVIN PIAN!” Vastasin hänelle vain yksinomaan “Sepä hassua, oloni on mitä mahtavin.”

Siinä vaiheessa CD4-arvoni oli 96 ja virusmääräni 135 000. Olin kuitenkin tehnyt tutkimukseni tarkasti ja tiesin testien epätarkkuuden. Ne eivät merkinneet minulle enää mitään. Sen lisäksi, olin hyvin väsynyt kuulemaan, että olisin kuollut kohta. T-solumääräni ei muutenkaan ollut ikinä kauhean korkea ja viimeisen 11 vuoden ajan ne heiluivat 200-300 välillä ja virusmääräni oli ollut “mittaamattomissa” koko tämän ajan.

Uskon että ihmisen täytyy olla hyvin vahva jaksaakseen tällaisessa tilanteessa. Itsekin epäröin välillä. Kuitenkin jotkut asiat Michael Ellnerin videossa toistuivat päässäni ja antoivat minulle rohkeutta. Kävin niitä mielessäni läpi uudelleen ja uudelleen ja muistutin itselleni kuinka tärkeää on, että pysyn valitsemallani tiellä. Se pelasti henkeni. En olisi ikinä jaksanut ilman jatkuvaa tukea mieheltäni. Vertaistuki joka seisoo rinnallasi vaikka tapahtuisi mitä, on yksi tärkeimmistä asioista kun taistelet hengestäsi vaarallista valhetta vastaan.

Kuitenkin, lääkärini oli erittäin töykeä ja vihainen ja näytti olevan erittäin loukkaantunut että kehtasin kyseenalaista häntä ja AIDSia sairautena. Sairauteni aikana minulla oli hyvä suhde myös farmaseuttini kanssa joka kuitenkin päättyi huonosti hänen kuultuaan että lopetin lääkitykseni. Miksi ihmiset jotka vihastuivat minulle kaikkein eniten olivat juuri niitä ihmisiä jotka saivat rahaa hoidostani? AID$? On myös hyvin outoa että parannuttuasi mistä tahansa muusta sairaudesta (varsinkin syövästä) sinua onnitellaan ja ihaillaan! Se on ihme! Olet sankari ja selviytyjä! Vain HIV:n kohdalla he sanovat että elät kiellossa. He ovat vihaisia että selviydyit. Että tulit voittajana kotiin. Että olet elossa…ja voit hyvin.

Olet nyt ollut lääkevapaa Huhtikuusta 2007 asti ja voin täydellisesti! En usko että olisin selvinnyt kauan lääkitykselläni. Viimeisinä lääkitysvuosinani aloin näyttämään oireita kuihtumisesta. Käsistäni ja jaloistani oli tullut tikut ja takapuoleni oli täysin kadonnut. En edes tajunnut tätä kunnes vähän aikaa sitten katsoin kuvia itsestäni jotka olivat otettu noilta ajoilta. Minulla ei ole enää mitään sivuoireita ja kaikki oireeni ovat poissa.

Karri Kesällä 2009

Olen lähestulkoon täysin kääntynyt pois perinteisen lääketieteen puolelta ja tehnyt tämän hyvin katkerin tuntein. Minun henkilökohtainen uskomukseni on, että he ovat turhia noin 95% ajasta. Sanottakoon kuitenkin, että löysin itselleni aivan mahtavan lääkärin joka ymmärtää kuinka tärkeä on ajatella “laatikon ulkopuolelta.

Olen saavuttanut paremman terveyden ja parantumisen vain käyttämällä luonnollisia lisäravinteita ja luonnollista ruokaa. Liikun joka päivä. Syön noin 75% raakaruokaa ja olen vegaani. Uskon vahvasti, että nämä ovat auttaneet parantumaan minua lähes täydellisestä myrkytystilasta.

Rukoilen joka päivä, että mahdollisimman monet löytävät tarinani ja että se olisi siunaus ja rohkaisu niille jotka ovat myös tulleet tämän “vuosisadan huijauksen” kohteeksi. Olen hyvin pahoillani niiden puolesta jotka ovat joutuneet kärsimään tästä eniten. Rakkaimpien ja lapsien menetys…

Olen sydämeni pohjasta kiitollinen niille jotka ovat uskaltaneet käydä tämän läpi ennen minua ja jotka ovat siten johdattaneet, rohkaisseet ja uskoneet minuun, minun omalla matkallani.

Olen ikuisesti kiitollinen niille kaikille rohkeille yksilöille jotka ovat uskaltaneet uhrata elämänsä ja uransa että minä saisin elää. Niille jotka uskaltaneet kyseenalaistaa tätä teoriaa “sairaudesta”.

En tiedä kuinka paljon pitkäaikaistuhoa lääkkeiden syöminen on tehnyt keholleni. En suostu märehtimään sen ympärillä, mutta teen kaikkeni että pidän parasta mahdollista huolta itsestäni: fyysisesti, emotionaalisesti ja henkisesti.

En ota mitään itsestään selvänä ja yritän elää mahdollisimman stressivapaata elämää.

En suostu hiljenemään tästä asiasta.

Millä kaikilla tavoilla tämä kaikki on vaikuttanut minuun? Shokki, suru, epätoivo, epäilys, viha, sinnikkyys ja voitto!

Olen selviytyjä!

Aion jatkaa tarinani kertomista, enkä suostu ikinä olemaan siitä hiljaa.

-Karri Stokely

Raakaruokakokeilu Osa 1- Alku

Aloitin kirjoittamaan raakaruokakokeilustani ja tajusin että siitä ei tule mitään ellen pohjusta hiukan syitäni siihen. Samalla tajusin että tämä kokeilu kuitenkin tulee olemaan pohjana kaikkiin muihinkin aiheisiin mistä haluan kirjoittaa kuten kilpirauhassairaudet, terveys, inspiraatio, taide, muutokset, psykologia jne. joten tuntui vähän tyhmältä hypätä vain suoraan “lopputulokseen”. Ajattelin sitten jaotella sen pariin osaan jotta blogeista ei tulisi ihan kiduttavan pitkiä:

Osa 1 – Alku
Osa 2 – Terveyspohjustusta ja oma matkani tähän asti
Osa 3 – Ensimmäinen kuukausi ja havainnot
Osa 4 – Kilpirauhaslisäys (Lisätty jälkeenpäin)

Tässä alussa haluan kertoa mikä minua sytyttää näissä asioissa ja miksi olen päätynyt tälle tielle missä nyt tallustelen:) Toivoisin osaavani kirjoittaa asioista blogissani objektiivisesti ja lopullinen tavoitteeni on luoda viestiä positiivisesta muutoksesta, vastuun ottamisesta itsestään ja omasta terveydestään, mielen muokkaamisesta ja sitten vaan ihan yleisiä löpinöitä asioista jotka minua kiinnostavat. Tietyllä tavalla haluan myös harjoitella rauhassa omaa kirjallista ulosantiani ja mietintöjeni esiintuomista, sekä aatteitteni takana seisomista. Kirjoittaminen on kuitenkin yleensä ollut se lopputaktiikka millä olen saanut itsellenikin konkretisoitua abstraktit ajatukseni. Vaikka kaiken tietoni toki olen oppinut suurimmaksi osaksi kantapään kautta toivon kirjoituksillani luovan mahdollisuuksia muille ihmisille tehdä se vähän vähemmän hankalasti.

Yleisesti koen ja uskon täysin, että meillä itsellämme on mahdollisuus parantua kaikesta mistä haluamme. Liian usein ihmiset kuitenkin turruttautuvat oman pienen maailmansa seinien sisälle ja nielevät kritisoimatta kaiken mitä auktoriteetit heille sanovat. On niin paljon helpompaa antaa vastuu omasta kehostaan jollekkin toiselle erilaisilla tekosyillä jotka lopulta vain vievät oman mahdollistamisen energian itseltään pois. Ja jostain syystä näitä tekosyitä löytyy aina yllin kyllin – aina sen verran riittävästi että on helpompi jäädä paikoilleen kuin lähteä liikkeeseen.

Pääasiallisesti en voi tarpeeksi painottaa kuinka tärkeä väline esimerkiksi Internet on oman hyvinvointisi kannalta. Suurimpiin osiin vaivoihin löytyy laajoja artikkelikokoelmia ja foorumeita jotka pohjautuvat muihinkin mahdollisuuksiin kuin pelkkiin pillereihin. Ihan sormiemme ulottuvilla on myös kaikki tieto mitä ihan lääkäritkin saavat kouluistaan – se ei enää ole etuoikeus vaan kaikkien oikeus. Ei se ole harvinaista nähdä lääkärinkin katsovat vastauksia Internetistä kun tulee tenkkapoo eteen, tätä on itseasiassa tapahtunut itselleni pariinkin kertaan. Se jos joku saa vähän miettimään että miksi ihmeessä mä maksan siitä samasta tiedosta mitä se lääkärikin etsii?

Kenties oman terveytesi paras työkalu?

Vaikka tulen käsittelemään luonnonparannusta omalta kohdaltani parempana ratkaisuna en halua haukkua lääkäreitä tai mustamaalata kaikkea lääketieteeseen liittyvää. Vaikka saamani kohtelu heiltä on ollut yleisesti harhaanjohtavaa ja pahimmillaan alistavaa, uskon siltikin että länsimaisella (niin kuin muilla maisilla;) lääketieteellä on oma paikkansa tässä maailmassa. En esimerkiksi halua että minua kiidätetään auto-onnettomuudesta suoraan akupunktioklinikalle, vaan kirurgille. Ja uskon myös että länsimainen lääketiede on hyvä tunnistamaan erinäisiä sairauksia ja kehon tiloja…. mutta itse niiden hoitamisessa on aika paljon parantamisen varaa ja siihen kohdistuukin suurin osa kritiikistäni. Alunperin saamani lääketieteellinen hoito, joka ei ollut ihan sitä mitä luulin, on loppujen lopuksi ja kantapään kautta mahdollistanut minunkin matkani pois uhrirooleudesta ja vienyt minut lähemmäs omaa kehotuntemustani sekä luonut minulle tilaisuuksia suurinkin läpimurtoihin itseni parantamisen kanssa.

Ketään meistä ei onneksi ole tehty ikinä samasta muotista ja vaikka samantapaisuuksia joidenkin asioiden kohdalla voidaan ehdottaa jokaista pitäisi aina hoitaa yksilönä. Tämän haluan pitää myös mielessäni blogiani kirjoittaessani. Kokeiluni ei ole vastaus kaikille, mutta vastuun hyväksyminen ja itsensä kohtaaminen on. Meillä kaikilla on vain oma polkumme miten sinne päädymme – tämä on osa minun polkuani.  Joten rohkaisen sinuakin uskaltamaan hyväksymään sen tuomat voimavarat. Iloitse siitä että sinulla on siihen mahdollisuus ja kaikki työkalut saatavillasi,  äläkä aliarvioi itsesi kykyä oppia ja ymmärtää oman kehosi toimintoja yhtä laaja-alaisesti kuin lääkärisi. Ota voimasi takaisin muilta, jos sen sinne olet antanut, ja pidä se itselläsi edistäen omaa hyvinvointiasi ensimmäisenä.

Seuraavassa osassa käyn läpi terveyshistoriani joka on minun takana polttava syy intohimoiseen elämäntutkimiseeni.

PS: Näitä kirjoitellessa muuten tuntuu että oma ulosanti on vielä aika ruosteessa:D Päässä vipeltää niin järjetön määrä ideoita ja ajatuksia että niiden jäsentäminen tuntuu hiukan hankalalta. Olen kuitenkin ihan varma että se punainen lanka tästä löytyy kunhan pääsen vauhtiin.