Raakaruokakokeilu Osa 2 – Terveyspohjustusta ja oma matkani tähän asti

Tästä tulee hiukan pidempi kirjoitus koska kuitenkin käsittelen koko terveyshistoriaani tähän päivään asti. Alla oleva tieto on 100% se syy miksi kirjoitain esimerkiksi tätä blogia:) Mutta käydään ensin läpi käytännön tarinat ennen kuin lähden purkamaan enemmän ajatuksia tästä aiheesta:

Varhaisnuoruus

Ennen kakskymppisiäni olin aika normaali nuori terveydellisesti. Olin vilkas, mietteliäs ja sosiaalinen. Tykkäsin ruuasta kuin ruuasta vaikka yläasteelta johonkin 23 ikävuoteen asti olinkin syömättä punaista lihaa, en näin jälkeenpäin sanoisi että ruokatottumuksien olleen mitenkään muuten tavallisuudesta poikkeavia, lähinnä ehkä suhteellisen epäterveellinen.

Kävin läpi tyypilliset hiiva ja virtsatietulehdukset jo nuorena ja niistä tuli arkinen osa elämää koko aikuisiälläkin. Söin suurimman osan teini-iästäni e-pilleriä ja pari kokeilua kapselinkin kanssa tuli tehtyä jotka johtivat 3kk kestäviin menkkoihin ja lopulta suhteellisen vakavaan anemiaan. Mitään suurempaa mielialahäikkää en niistä saanut, mutta olen monesti miettinyt jälkeenpäin että kuinka iso osa selluliittini tahi suonikohjujen synnyssä syyllisenä ne ovat olleet.

Pientä häikkää on ollut aina myös nenäni limakalvojen kanssa. En ole oikein ikinä pystynyt hengittämään täysin nenäni kautta ja en ainakaan muista aikaa jolloin olisin täysin nukkunut suu kiinni. En onneksi kuitenkaan kuorsaa:P Tämä on johtanut Nasolinkokeiluihin jotka päätyivät huonosti, mutta kyllä tähänkin asti tällä ollaan pärjätty.

Noiden lisäksi en sitten muista sairastaneeni mitään paria tavallista kouluoksennus- /kuumetauti epidemiaa lukuun ottamatta.

Sairaus

Sain ensimmäiseni elämää muuttavan diagnoosini 21-vuotiaana kun jouduin kahden viikon rajun kuumeen ja ripuloinnin johdosta sairaalahoitoon. Koska olin silloin juuri viettämässä työharjoitteluani Lontoossa, ensimmäinen hoitomuotoni oli kommunikaatio-ongelmien takia täysin väärä. Lääkärit olivat vakuuttuneet että minuun oli iskenyt ”eksoottinen suomalainen tauti” jota aloitettiin hoitamaan vahvoilla antibiooteilla. Hoidosta huolimatta tilanne kääntyi vain pahemmaksi, kunnes lopulta palasin Suomeen, takaisin osastolle ja parin muun virhediagnoosin jälkeen (mm. epäiltiin kroonista paksusuolentulehdusta) minulla todettiin autoimmuuni peräinen kilpirauhasen liikatoiminta – Gravesin tauti.

Minulla on noista ensimmäisistä sairastelun vuosista hiukan hämäriä mielikuvia voinneistani. Olin vielä sen verran nuori ja sekaisin koko tilanteesta että kesti pari vuotta ennen kuin tajusin tilanteen vakavuuden. Jostain syystä myös perheen tuki jäi mitättömäksi ja ketään ystäväpiiristäni ei tiennyt asiasta mitään. Minut laitettiin nopeasti Thyrazol kuurille joka lopulta päättyi äkkinäiseen RAI (Radio Active Iodine)-hoitoon. Hämmennyksestäni johtuen en uskaltanut vielä kyseenalaistaa hoitoani ja uskoin sokeasti lääkärien päätöksiin. Radiojodin piti parantaa tilanteeni kaikkein nopeiten ja siitä seuraava vajaatoiminnan hoito tapahtuisi – niin kuin lääkäri sen sanoi – ”helposti vain yhdellä pillerillä päivässä”.

Niille jotka eivät tiedä mikä RIA-hoito on, niin kerrottakoon että kyseessä on siis radioaktiivinen jodi jota annostellaan henkilön iän, painon ja pituuden mukaan (ja mitenköhän se vaikuttaa siihen kuinka paljon radioaktiivista ainetta voidaan jollekkin antaa?). Hoidon jälkeen joudut olemaan sisätiloissa ja välttelemään sosiaalista kontaktia pari viikkoa säteilyvaaran takia, puhumattakaan että raskaana olevien naisten ja pikkulasten läheisyyteen ei saanut missään nimessä mennä. Myöhemmin sain myös kuulla että ei ole epätavallista tulla pysäytetyksi tullissa moisen hoidon jälkeen koska yksilöllisissä tapauksissa tullin säteilylaitteet hälyttävät mennessäsi niiden ohi.

Romahdus ja vastuun ottaminen

Olin kerinnyt syömään jodihoidon jälkeen synteettistä kilpirauhashormonia Thyroxinia varmaan jo vuoden ennen kuin oikeasti tajusin mitä kehossani tapahtuu. Kaikki ikään kuin kirkastui minulle täydellisesti juuri sillä samalla hetkellä kun kaikki pimeni. Vasta kun vajaatoimintaoireitani rupesi olemaan niin iso kasa että en voinut enää olla huomioimatta niitä ymmärsin lopultakin että jotain on vialla. Olin tätä ajanjaksoa ennen elämässäni ollut aina aina perusluonteeltani hiukan ”taivaanrannan maalaaja”-tyyppiä jolla ei ikinä ole ollut minkäänlaisia ajatuksia kehon toiminnallisuudesta. Siksi minulla kesti pidempään tajuta että katseen myöhässä tuleminen, paineen tunne päässä ja väsymys ei ole kehoni normaalitila. Oireet myös hiipivät päälle niin hiljalleen että niiden kyseenalaistaminen oli vaikeaa koska jotenkin tuntui että “aina oli ollut tällainen olo”. Silloin rupesin ensimmäistä kertaa elämässäni kyseenalaistamaan hoitoani ja ottamaan omasta kehostani vastuuta.

Lähdin etsimään lisähoitoa joka johti yleensä siihen että lääkärit vähättelivät tuntojani. Thyroxin annostustani nostettiin ja laskettiin laboratioarvoja tuijotellen ja valitukseni olotiloistani jäivät kuuroille korville. Tilanne paheni jatkuvasti mitä pidemmälle hoitoani vietiin. Vajaatoiminnan oireet vain lisääntyivät ja tulivat entistä akuutimmiksi. Ihoni oli niin kuiva, että vuosin verta kyynärpäistä ja polvista, ennen tuuhea tukkani alkoi pahasti harventua, nukuin jatkuvasti ja herättyäni tuntui täysin samalta kuin nukkumaan mennessä – sumuiselta, hitaalta, kylmältä ja turralta. Vaikka minulla ei ole ikinä elämässäni ollut minkäänlaisia psykologisia ongelmia ryhdyin saamaan erittäin pahoja paniikkikohtauksia. Tilannetta pahensi epätietoisuus joka kumpusi oman kehonsa kontrollin täydellisestä menetyksestä. Mikään ei vain enää ollut kuin ennen ja kaikki oli tuntematonta ja pelottavaa…ja yksinäistä. Katseeni tuli myöhässä, en pystynyt muistamaan yksinkertaisia sanoja kuten ”haarukka” tai ”lukko” – minä, joka olen aina ollut tunnettu vikkelästä suustani ja nopeasta ajatuksenjuoksustani! Kuukautisteni kierto venyi pahimmillaan 54 päivän mittaiseksi, jos liikuin en palautunut päiviin ja lihaksiani särki lähes jatkuvasti, palelin kesälläkin ja libidoni oli täysin olematon. Tuntui kun olisin vuoden sisällä vanhentunut 80 vuotta. Kun pahin alkoi tapahtua lihoin 25kg 6kk sisällä vaikka söin kuin lintu ja urheilin kuin hullu – hullulta se tuntuikin koska mikään liikunta ei auttanut vaan yleensä pahensi olotilojani koska kehollani ei ollut resursseja käsitellä maitohappoa. Lihottuani ryhdyin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtämään mitä jotkut naiset voivat käydä läpi kehonsa kanssa. En tuntenut itseäni vain yhtään ”omani kokoiseksi”.

Oman hoitoni vastuun ottaminen alkoi pikkuhiljaa myös manifestoitua monella muullakin tavalla kuin kilpirauhasinformaation etsimisenä. Aloitin pitämään yksityiskohtaisen tarkkaa päiväkirjaa syömisistäni ja liikunnastani, ei pelkästään omasta mielenkiinnostani vaan myös, että minulla olisi jotain todistusaineistoa lääkäreille elämäntavoistani, mutta silti vointini vain pahentui. Jälkeenpäin kun mietin en voi tajuta miten olen jaksanut liikkua niissä olotiloissa ollenkaan.

Lopulta kun pahin vajaatoiminta iski, en pystynyt oikein tekemään muuta kuin istumaan tietokoneella ja etsimään tietoa. Olin niin väsynyt kaikkeen. Kukaan tapaamistani endokrinologeista ei pystynyt taikka suostunut auttamaan tai edes halunnut kuunnella mahdollisuutta yhteistyöstä. Ohjeet joita heiltä sain olivat parhaimmillaankin harhaanjohtavia pahimmillaan alistavia. Rahaa yksityiskäynteihin kaatui aika paljon. Minulle koitettiin määrätä masennuslääkkeitä ties kuinka monesta paikasta, mutta kieltäydyin aina – en tuntenut oloani tippaakaan masentuneeksi – vaan väsyneeksi ja fysiologisesti sairaaksi. Yksi lääkäri väitti kiven kovaan että salasyön ja minut pitäisi laittaa kontrolliryhmään jossa syömishäiriötäni tarkkailtaisiin, vaikka olin juuri osoittanut hänelle mustaa valkoisella että päivittäinen kalorimäärä oli 1300-1700 kcal välillä ollut viimeiset 5kk – hyvin vähän sen painoiselle tytölle joka oli yhtäkkiä lihonnut 100 kiloiseksi. Hän halusi määrätä minulle lääkettä jotka laittaisivat minut ulostamaan kaikki syömäni rasvat ulos kehostani sekä suositteli minulle syömishäiriöistä kärsivien kontrolliryhmää jossa asiantunteva tiimi voisi tarkkailla että en oikeasti valehdellut. Hänellä oli vielä pokkaa juosta perääni antamaan lasku käynnistä, sen jälkeen kun olin hiljaisena, lannistettuna ja kyyneleet poskillani lähtenyt hänen vastaanotoltaan pois. Lopulta oloni oli niin paha että vain itkin ja nukuin. Olin niin turhautunut ja eksyksissä kaiken kanssa. Halusin vielä olla oma viaton itseni jota ei maailman pahuus olisi lannistanut. Kaipasin hymyäni ja aina mukanani ollutta sitkeää ja voimakasta elämänhalua. Energiaa seikkailuun ja terveen kehoni takaisin. ”Olisi edes LÄMMIN! Niin sekin auttaisi perkele!”-muistan ajatelleeni.

Tuosta pohjasta alkoi kuitenkin ylämäkeni. Kuukausien itsenäinen opiskelu alkoi tuottaa tulosta. Olin saanut tietoa käsiini Armour Thyroid nimisestä kilpirauhaslääkkeestä joka sisältäisi kaikki kilpirauhasen tuottamat hormonit, eikä vain sitä yhtä, synteettistä jota olin syönyt ja halusin epätoivoisesti koittaa tätä viimeistä oljenkorttani. Maalaisjärkikin sanoi päässäni että jos kilpirauhaseni oli tapettu radioaktiivisella aineella ja saan kehooni vain yhtä hormonia, ja vielä synteettistä sellaista, niiden viiden sijasta jota minun oikeasti pitäisi saada niin ei ihmekään että voin huonosti! Mietin että jos lääkärit olivat kilpirauhasasioissa niin pihalla niin kuka takaisi minulle sen että radioaktiivinen aine voisi olla minulle hyväksi, vaikka niin minulle väitettiin?

Itkuisena kirjoitin kirjeen eräälle lääkärille Antioksidanttiklinikalta josta olin kuullut puhuttavan hyvää. Epätoivossani sanoin kirjeessäni että jos hän ei suostu edes HARKITSEMAAN kyseistä lääkitystä olen suunnitellut jo matkaa Norjaan ostamaan niitä ja salakuljettamaan niitä takaisin Suomeen. Olin valmistautunut kysymään hänen mielipidettään heti tapaamisen alussa ja saatuani kielteisen vastauksen lähtien saman tien pois. Tiesin jo niin paljon siitä lääkkeestä, tiesin tasan tarkkaan mikä minua vaivasi. Olin TÄYSIN varma että olin oikeassa kehoni suhteen ja että intuitioni tilastani on täsmällinen. Olin kerännyt kaikki faktat taakseni ja en halunnut enää kuluttaa aikaani siihen että joku tuntematon lääkäri voisi teilata minut alas pelkällä auktoriteetillaan – ei tiedollaan.

Muistan niin elävästi sen aamun kun istuin antioksidanttiklinikan käytävällä ja odotin lääkärin kutsua. En uskaltanut odottaa tapaamiseltamme paljon. Muistan tuijottaneeni seinää tyhjä ilma kasvoillani ja ajatelleeni että “Kohta lähdetään Norjaan”. En nähnyt edessäni muita vaihtoehtoja. Ja sitten tapahtui ihana ihme. Lääkäri tuli minua käytävälle vastaan, hymyili, katsoi minua silmiin ja sanoi heti kättelymme yhteydessä, että ”saat pyytämäsi, ilman mitään epäilystä, nyt me hoidetaan yhdessä sinut kuntoon”. Olin äimän käkenä. Alku oli ainakin lähtenyt käyntiin ihan eri tavalla kuin kaikkien muiden spesialistien kanssa joita olin tavannut. Aika näytti että myös loppu yhteystyö kyseisen lääkärin kanssa oli ihana, parantava ja kohtaava kokemus.

Kun aloitin lääkitykseni tiesin kahdesta muusta ihmisestä koko Suomessa jotka olivat kokeilleet sitä ja epäilen että minua hoitava lääkäri oli toinen niistä jotka olivat kyseistä lääkettä antaneet potilailleen koko maassa. Se ei kuitenkaan pelottanut minua paljon – olin lukenut kattavasti tietoa ulkomaalaisilta sivustoilta ja ryhdyin auliisti kirjoittamaan kokemuksiani ja keräämiäni tietojani suomeksi eri foorumeille.

Rauhallista paranemista, naamioiden riisumista ja muutosta

Seuraavat pari vuotta iso osa energiastani meni hitaaseen parantumiseen ja muita kilpirauhaspotilaita auttaessa. Kehollani kesti vuosi palautua läpikäydystä raiskauksesta. Saatuani lääkkeeni oikealle tasolle painoni lähti normaaliin laskuun vain syömällä vähemmän kuin kulutin. Vuoden jälkeen lääkkeestä kuukautiskiertoni palasi pikkuhiljaa takaisin kohdilleen. Muistan ensimmäiset kuukaudet lääkityksellä kun pintaverenkiertoni paraneminen aiheutti ihosolujeni rajun uusiutumisen sain melkein uskonnollista hurmiota vastaavan tunteen raapiessani kutisevaa ja regeneroituvaa ihoani. Hiukseni tuuhentuivat, muistini palautui ja ihoni ei enää vuotanut verta. Energiatasoni oli kahden vuoden jälkeen parempi kuin ikinä. Liikuin ja treenasin hyvin paljon, opiskelin omatoimisesti terveysasioita lisää joihin olin löytänyt uuden rakkauden ja aloin taas nauttimaan elämästäni. Lopulta 3 vuoden Armour lääkityksen jälkeen diagnosoin itse itseni kokonaan parantuneeksi ja olin niin iloinen. Töideni ja julkaisujeni jälkeen Suomeen on viimeisen 4 vuoden aikana putkahtanut 20 lääkäriä jotka määrävät kyseistä lääkettä ja lääkityksen vaihtaneita potilaita on nykyään yli 400. Olin saanut jotain aikaiseksi kulissien takaa ja tuntui hyvältä jättää sairastelut taakse. Lähdin lopulta kesällä -08 foorumeilta pois sillä halusin elää takaisin sairasteluun kuluneita vuosiani ja keskittyä uusiin asioihin. Vähänpä silloin tiesin että palaisin takaisin sinne nyt – tästä lisää kuitenkin tulevissa pousteissa;)

Näiden parantumisen vuosien saatossa kävin läpi isoja henkisiä ja fyysisiä muodonmuutoksia. Iän tuoma varmuus ja läpikäyty kokemus oli kasvattanut sisäistä maailmaani aika harppauksin eteenpäin. Olin kiitollinen saamastani opetuksesta, mutta sisällä kuitenkin aina kyti pelko uusista sairauksista ja kontrolloimattomasta lihomisesta. Autoimmuuni sairauden diagnosoimisen jälkeen silloinen lääkärini sanoi minulle että riski uusiin autoimmuunisairauksiin on paljon suurempi koska minulla oli jo sellainen. Tästä tuli vuosiksi minun salainen sisäinen dialogini. Pelkäsin että herään taas joku päivä johonkin tautiin josta joutuisin täysin yksin parantumaan vastoin kaikkia yleisiä ohjeita. Se yksinäisyyden tunne jota tunsin sairauteni kanssa oli jättänyt arvet sisälleni jotka olivat vielä arat. Tiesin että pystyisin mihin vain, olin varma siitä, koska olin todistanut sen itselleni niin monta kertaa jo aikaisemmin – mutta en vain halunnut enää jäädä yksin.

Uusien pienten terveyshaittojen ilmaantuessa reagoin ensimmäisenä tähän yksinäisyyden pelkoon ennemmin kuin olisin kuunnellut että missä vika. Olin hyvä ottamaan vastuuta kehostani ja onnistumaan suunnitelmien kanssa, mutta yksinäisyyden pelko myös ruokki muutakin puolta minussa. Kävin kamppailua fyysisen ulkomuotoni muutoksen tuoman ylpeyden ja luomieni naamioiden kanssa. Olin jossain vaiheessa muodonmuutostani muuttanut terveyteni haalimisen kehokuvan pakkomielteeksi ja poikennut erittäin kauas vilpittömältä tervehtymisen polulta mihin olin vuosia aikaisemmin niin tärisevin askelin ja yksin käynyt tallustamaan. Oli ihanaa saada huomiota, todistaa muille ja sitä kautta jotenkin kierosti itselleni että olin vihdoinkin rakastamisen arvoinen ja lehuskella voimavarojeni kanssa. Tein siis kaikkeni vältelläkseni sisälläni kaikuvaa yksinäisyyden pelkoa. Jäin pahasti loukkuun siihen, joka lopulta johti näihin kuuluisiin sekunnin muutoksiin koska murruin itsepetokseni alla enkä nähnyt enää muuta tietä ulos kuin sen julkituomiseen.

J onneksi tuli myös kuvioihin ennen hyvissä ajoin romahdustani. Luulen että hänen ansiostaan romahdus oli edes mahdollinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin miltä tuntuu olla sellaisen miehen rakastama joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen kehostani riippumatta. Pyyteettömän rakkauden vastaanottaminen parisuhteessa oli ihan uusi kokemus minulle joka lopulta johti loppujenkin naamioiden pois ottamiseen ja myös mahdollisti itsenikin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.

Oli pakko lopulta levätä. Naamioiden tultaessa alas otin irtioton kaikesta. Matkustelu auttoi huomattavasti ja palattuani takaisin Thaimaasta en enää halunnut astua salille. Ennen rakastamani laji oli vääristynyt omien kiiltokuvieni ja kehopaineideni saatossa vastenmieliseksi ja valheellisen tuntuiseksi. Halusin vain levätä ja miettiä mitä seuraavaksi. Olla ja luottaa siihen että asiat kyllä sutviutuvat omaa painoaan.

Syksyn uusi havahtuminen, kolotukset ja täyskäännös

Ja niinhän ne tosiaan sutviutuivatkin, mutta tuskin tulee yllätyksenä että sutviutuivat ihan eri tavalla kun olin ajatellut:D Liikkumattomuus ja ruuan kanssa psykologisen rauhan löytäminen toki otti veronsa kehosta. Se oli todella hyvää päälle, mutta keho halusi kanssa huomiota. Tilanne lopulta johti havahtumiseen tämän syksyn alussa.

Ryhdyin pikkuhiljaa saamaan sellaisia nalkuttavia “kolotuksia” ja vaivoja. Niveliäni on särkenyt. Viime talvena, ennen Thaimaan reissuani, minulle ilmaantui hengitysvaikeuksia johon sain astmalääkettä jota koitin viikon kunnes lopetin sen ennen matkaani lentokentällä. Ne hävisivät Thaimaassa, eivätkä palanneet Suomen kesässä mutta ilmojen viiletessä oireet alkoivat taas. Kesän lopussa olin väsynyt ja nukuin huonosti. Kävin lääkärissä ja testien mukaan vasta-aineiden vasta-aineet (en kysynyt silloin mistä testiä oli kyse, soittelen lääkärilleni lähiaikoina) olivat huimasti koholla joka johti epäilyihin reumasairaudesta. Samoin minulla on ollut salaperäinen yskä joka on lauennut aina iltaisin ja varsinkin jos nauran paljon. Närästää. Nämä kaksi jälkimmäistä on todennäköisesti yhteydessä toisiinsa.

Kävin reumalääkärillä joka ihmetteli tuloksiani. Kaikki muu oli kunnossa paitsi tämä kyseinen testi ja mitään tulehduksia ei näkynyt missään. Ainut mitä minulla oli oli nilkkojeni aristus. Mutta se, että se yksi testitulos oli koholla ei minun korviini kuulostanut hyvältä pohjalta. Se on merkki jostain.

Närästykseen söin ensin 6kk Nexiumia joka alkoi lopulta vituttamaan. En tykkää pillereistä. En yhtään. Ketutti syödä joka päivä jotain josta en oikein ole varma mitä se keholleni tekee – sitä paitsi ne vain peittivät alkuperäisen oireen jota ei ollut parannettu. Lopetin niiden syömisen löytäessäni vaihtoehtoisia parannuksia netistä. Söin ensimmäiset kolme päivää vain pehmeitä ruokia ja vedin luomuohunajaa teelusikallisen heti kun närästys alkoi. Jatkoin tätä viikon ja yksi aamu heräsin niin närästys oli poissa eikä ole sen koommin palannut. Win!

Jotain on kuitenkin siis ilmiselvästi menossa pahasti vikaan. Ja jotain on ollut pakko tehdä. Taas ollaan tilanteessa jossa en voi samoilla selviytymiskeinoilla enää jatkaa. Ansaittu lepo salilta ja ruoka-asioista onneksi antoivat aikansa laittaa pään kuntoon tulevia koettelemuksia varten. Ja onneksi pelko yksinäisyydestä on häviämässä päin. Ensimmäisen shokin jälkeen sen tilalle on pikkuhiljaa alkanut kasvaa luottavaisempi ja rauhallisempi asenne sitä kohtaan että itseni parantaminen tällä kertaa ei tarvitse sisältää draamaa ja pelkoa.

Vatsavaivoihin vastauksia etsiessäni Kemikaalicocktailin blogiin. Blogi meni automaattisesti Google Readeriin “Terveys” kansion alle ja seurailin vaihtelevalla kiinnostuksella Nooran toilailuja. Hänen ansiostaan innostuimme J:n kanssa luomusta enemmän. Sitten noin pari kuukautta sitten Noora kirjoitti jotain Olli Postista ja klikkasin hänen sivuilleen. Tutustuin vähän Olliin ja lisäsin hänen bloginsa Readeriini mutta todellinen kiinnostus vei muualle. Linkkejä seuratessani ja nettiä kahlatessani raakaruoka jotenkin aina nousi kokoajan esille minne tahansa meninkin. Tuntui että joku koittaa nyt kertoa minulle jotain:D Vinkkejä tuli myös muualta, esim. äitini ja isäni mainittuaan erikseen, viikkojen sisällä samasta aiheesta: Rauli Mäkelästä. Samoin Amazonista tupsahti eteen pari kiinnostavaa kirjaa raakaruuasta ja kokkailusta.

Mietin että pakko kokeilla. Mitä minulla on menetettävää? Seuraavaksi olisi taas edessä reissu lääkärille ja en halua sinne enää. Joten aloitin raakaruoka kokeiluni kuukausi sitten. Ja sillä tiellä ollaan edelleen vahvasti menossa eteenpäin. Olen sisälläni päättänyt saada testitulokseni tulokset alaspäin normaaleille lukemille, olisi se mikä vain. Tämä on murrosvaihe johonkin, tiedän sen, koska olen ollut näissä ennenkin. Nyt pitää vain pitää silmät auki ja olla valmiina tarttumaan tilaisuuteen kun maailma sellaisen minulle esittää.

Seuraavassa osassa vähän tarinaa mitä kuukauden aikana raakaruualla on tapahtunut.

Hitaat ja nanosekunnin muutokset

Tässä mietin vähän että miten lähtisin jaottelemaan tätä uutta suomenkielistä blogiani ja koska kuitenkin se tulee suurimmaksi osaksi tässä vaiheessa käsittelemään muutoksia niin päätin ainakin tehdä pari päätasoa tähän alkuun; “Hitaat muutokset” ja “Nanosekunnin muutokset”.

Kaikkihan me muutumme kokoajan, yleisesti ihmisillä on vain erinäisille muutoksille enemmän tai vähemmän resistanssia. Itse olen ainakin itseni kohdallani huomannut pääasiallisesti kahta erilaista muutostapaa.

Hitaat muutokset
Nämä yleensä ovat paria eri laatua mutta luulen että suurin osa hitaista muutoksista tapahtuvat sitä perinteistä kautta: Ihminen hakkaa päätä seinään niin kauan kun huomaa että kohta kallo halkeaa ja lopettaa vain laittaakseen kypärän päähänsä ja jatkaa hakkaamistaan. Tätä jatkuu niin kauan kun sitten lopulta kipu, kypärästä huolimatta, alkaa sattumaan niin paljon että lopulliseksi pakoksi tulee joko kuolla siihen kipuun, tai lopettaa se hakkaaminen ja muuttua. Yleensä muutokseen lähteminen alkaa sillä perusteella että päänhakkaamisen sijaan ei ole hajuakaan mitä muuta pystyisi tekemään, mutta tietää että jotain muuta pitää kuitenkin tehdä. Ainakin tieto siitä mitä ei oikeasti enää halua on hyvä ensimmäinen askel päättää mitä oikeasti haluaa.

Toisenlainen hidas muutos on sitten sellainen tietoisesti tapahtuva projekti tai missio jonka on aloittanut huomatessaan, että joku elämänalue ei tyydytä tai tarvitsee kohennusta. Tähän pitäisi minun mielestäni yleisesti pyrkiä lisää. Luulen että noiden pään hakkaamisten tarkoitus monelta osalta on juurikin herättää ja avartaa omaa tietoisuutta käyttäytymisestään – ei pelkästään oppimaan sitä mitä haluaa, vaan myös oppimaan ennaltaehkäisemään samantapaisia asioita tapahtumasta uudelleen.

Sekunnin muutokset
Näitäkin on tullut koettua monella eri tavalla. Yleisesti se on lopulta tullut siitä että pään hakkaamisen jälkeen kun havahtuminen kipuun on tapahtunut, mielen valtaa järjetön rauha, valo, tietoisuus ja päämäärä. Sen sijaan että et tiedä oikein mitä lähtisit hakkaamisen sijaan tekemään, nanosekunnin sisällä tiedätkin tasan tarkkaan mitkä seuraavat askeleesi pitää olla jotta haluttu tulos tullaan saavuttamaan.

Näiden sekuntien jälkeen mikään ei ole enää samalla tavalla kuin ennen. Kaikki kirkastuu. Ja yleensä tajuat että olisi tarvittavat toimenpiteet kuinka radikaaleja tahansa, olet niin varma seuraavista askeleistasi että et epäröi hetkeäkään ottaa niitä.

Nanosekunnin muutokset ovat yleensä syyllisiä jätettyihin työpaikkoihin, sosiaalipiirien jättämiseen, suureen ulkoiseen tai sisäiseen muutokseen, perheenjäsenten kummasteluun, maailmanympärysmatkan tilaamiseen, sairaslomalle jäämiseen, perheen luokse palaamiseen, oman vastuun ottamiseen tai addiktioiden loppumiseen.

Nämä sekuntimuutokset eivät ikinä tarkoita vähempää työtä itsensä kanssa, mutta kaikki muutostyö tehdään aina kirkkaalla fokusoinnilla ja inspiraatiolla (=In Spirit).

Näille muutoksille voi myös altistua ei pelkästään ahdistuksen kautta, vaan myös esimerkiksi hyvän opettajan johdolla. Joskus kun käyt jollain tunnilla, luet jonkun kirjan, kuulet jonkun sanoman joka resonoi sielusi syvimmän laulusi kanssa niin vahvasti, että on mahdotonta enää sulkea korviaan siltä. Ja taas kaikki kirkastuu. Kuulet ensimmäistä kertaa sisältäsi sellaisen äänen jota et ole ikinä ennen kuullut, vaikka olet aina tiennyt sen siellä olevan. Ja koska ääni tulee vihdoinkin kuulluksi jokainen solu sinussa kannustaa sinua ottamaan tarvittavat askeleet jotka tiedät sydämessäsi oikeiksi.

Itselläni on ollut edellisen kesän aikana todella ihania muutoksia takana. Tämä syksykin on tuonut tullessaan uusia ja jännittäviä asioita terveysrintamalle ja tietoisuudelleni. Osa niistä on ollut hitaasti alkavia prosesseja ja missioita ja edellisen nanosekunnin muutokseeni liittyvää jälkipyykkiä josta on tullut ihanan puhdasta:)

Kerron niistä sitten lisää myöhemmin. Halusin tässä vain pohjustaa näiden kahden osion tarkoitusta blogissani koska näihin tulee todennäköisesti eniten juttua:)

Näe minut sellaisena kuin olen

(To English readers I must apologize that this post is in Finnish. It is aimed mainly to my Finnish friends (and family) and mostly I was just too lazy to start to translate it to English since I originally wrote it in my mother language in a gust of frustrations and revelations. I promise you, you won’t miss anything and I’ll re-write the highlights of it later on. And this wont become a habit either;) the blog is in English, since most of my friends are international, so it is just more convenient to everyone. )

Kylläpäs matkustelu kannatti. Luulen että raahasin mukanani parhaimmat kokemukseni ja opetukseni ikinä. Jännittää kun ajattelen mitä tulen kirjoittamaan ja mitä haluan tehdä seuraavaksi elämässäni. Mutta sydämessäni on ääni joka sanoo, että tähän suuntaan on hyvä mennä ja vanhat asiat on parempi nyt jättää taakse. Kädet alkavat olemaan niin väsyneitä niiden kantamiseen ja pää alkaa olemaan ihan tiltissä niiden ajatteluun. Sama, jo vuosia kestänyt oravanpyörä pitää nyt vihdoinkin pysäyttää ja oravat pitää päästä luontoon leikkimään ihan omia leikkejään.

Jo ensimmäisenä yönä Suomessa tajusin ajattelevani aivan samoja ajatuksia kuin ennen lähtöäni. Ne valtasivat mieleni ihan yhtä kivuliaina, neuroottisina ja nalkuttavina kuin aikaisemminkin ja olin yllättynyt kuinka paljon lisävoimaa ne olivat ehtineet keräämään taakseen, vaikka monet niistä olivat olleet täysin poissa mielestäni koko matkani ajan. Olisihan se pitänyt muistaa, että sen minkä taakseen jättää edestään löytää, mutta silti niiden paluu tuntui aika ra’alta tavalta palata todellisuuteen. Tänä aamuna, pitkän viikonloppuni jälkeen, kun istuin bussissa matkalla töihin (tosiaan, ensimmäistä kertaa 1,5kk) mieleeni tuli taas tuo tuttu ohje ystävältäni: Parhaimmat tarinat kehittyvät vasta kotiin palaamisen jälkeen. Ehkä tämä on tosiaan vain sitä – alitajuntani käsittelemät tarinat jotka olivat seikkailujeni jännityksestä puskettu pois mielestä, vyöryvät nyt takaisin prosessoitavaksi, jotta niistä oikeasti voisi kehittyä (toivottavasti jopa) eeppinen tarina, jonka opetukset vievät kertojaansa kohti onnellisempaa loppua.

Siinä siis se ensimmäinen viikonloppuni. Opetteluun tuntea myötätuntoa niitä kaikkein inhottavimpiakin löytöjä kohtaan mitä sisältäni kumpusi. Kotona olemisen onnen alla kyti kipinä joka poltteli mieltä ja räiski sisuksissa. Ja hiljalleen tajusin, ainakin edes vähän, siitä miten hienon silmukan olin itse itselleni punonut ja miten hitaasti mutta varmasti se oli kiristynyt vuosien saatossa. Mikä se oli mitä olin taakseni jättänyt ja edestäni taas löytänyt. Ja ymmärsin miten olen jo pidemmän aikaan ollut läpikotaisin kyllästynyt siihen. Siihen pitää tulla muutos.

Joten haluan tässä ja nyt tehdä selväksi minkälaisia naamioita olen luonut ja mistä haluan luopua jotta niiden alta voisi oikeasti paljastua jotain aidosti kauniimpaa. En jaksa enää markkinoida näitä valeasujani. Mainostamaan, että niiden alla oleva pieni, herkkä ja hämmentynyt ihminen on täysin vailla virheitä ja täydellinen. Haluan kertoa tämän kaiken tänne, koska tämä paikka nyt lähinnä oli se foorumi joka toimi historiassani isona osana niiden naamioiden ja asujen koristeluun. Totta kai ylläpidin niitä myös sanoillani, teoillani ja olemisellani, mutta ainakin tänne tulen jättämään tämän muistutukseksi mitä virheitä en enää halua toistaa. Joten aloittakaamme dis-identifioitumisen ihana tuska ja vapaus.

Vastoin mitä olen mahdollisesti sanonut tai tuonut ilmi:
Minä en ole urheilija, voimailija, treenihullu, terveysintoilija tai ikidiettaaja. Minä en aina syö oikein, minä en aina ole sinut kehoni kanssa, minä en aina ole salilla ja tiedä kaikkea treenaamisen saloja. Minä en aina edes tykkää mennä salille ja minä en ole 365 päivää vuodesta hyvässä kunnossa ja aina laihtumaan päin. Treeni-intoni ei ole aina sama ja treenitulokseni eivät ole kokoajan nousuun päin. Kehossani on jälkiä sairauksista joita en tule pystymään ikinä muuttamaan toisenlaiseksi vaikka asuisin salilla ja laihtuisin 30 kiloa – todennäköisesti se vain korostaisi niitä entisestään. Ja on hyvin, hyvin, HYVIN todennäköistä että tulen pysymään tämän kokoisena kuin olen nyt, aina. Tai jopa hiukan pyöreämpänä vielä. Koska olen aina ollut tämän kokoinen. Ja (mitä vihdoin haluan oppia hyväksymään nyt) se on hyvä niin.

Olen koittanut pitää yllä tätä kuvaa jotta voisin vihdoinkin tuntea että olen hyväksytty kehoni kanssa. Jotta voisin olla jotenkin “valmis” ja ansaita omakseni edes jonkinlaista ihailua ja erikoisstatusta. Pääsin hyvään kuntoon, kyllä. Laihduin hyvin paljon sairauteni jälkeen, kyllä. Muutin elämäntapani ja otin vastuun omasta terveydestäni ja tulin kotiin niin voittajana kuin niillä korteilla pelatessa voi tulla. Mutta jossain vaiheessa tuli raja vastaan ja kesti pitkään tajuta kuinka paljon sen ylittäminen minulle maksoi. Menetin käsityksen siitä mikä on oikeasti hyväksi keholleni ja mihin se on todellisuudessa kykeneväinen. Lopulta laihdutin ja treenasin itseni liian pieneksi ja kuukautiseni katosivat pitkäksi aikaan. Tervetuloa taivaisiin kasvanut osteoporoosiriski ja hormoniheittelyt – jotain mitä joskus vannoin että en enää ikinä altistaisi itseäni. Unohdin missä terveyden ja idealisoimisen raja menee niin totaalisesti että joskus häpesin painoni noustua lähteä ulos asunnostani koska minua odottivat siellä ihmiset jotka olettivat minun olevan vielä paremmassa kunnossa ja vielä laihempi kuin aikaisemmin.  Ja totta kai he odottivat sitä, puhuinhan siitä niin paljon miten vietän aikani salilla, miten aina söin heidän seurassaan hyvin ja miten peruutin tapaamisia koska treenit menivät kaiken edelle. Kiroukseni oli laatia uudelleen entistä hienompia tarinoita hyvinvoinnistani ja onnistumisestani sillä olin riippuvainen sen luomasta ihailusta ja validaatiosta. Mutta jos annettu hyväksyntä perustuu valheelliseen kuvaan, ne antavat vain hetkellisen hurmion joka lopulta muuttuu tuhkaakin harmaammaksi ja hauraammaksi kun muistaa taas sen mitä kuvan takana oikeasti seisoo. Silloin jopa itse itsellesi sanomat kauniit asiat tuntuvat synniltä – miksi minä uskoisin sinua, kun en usko itseänikään? Sisälle jää vain jyrsimään heikko, mutta aina niin kiduttavan sinnikäs toive siitä että tulisi yhtä rakastetuksi ja kohdatuksi vaikka astuisi satiiniverhojen takaa esille keskeneräisenä, alastomana ja aitona. Että minussa nähtäisiin muutakin kuin se mitä minussa nähdään ensimmäiseksi – kehoni.

Ristiriitani johti lopulta emotionaaliseen huvipuistoajeluun jossa tunsin olevani onnistunut vain jos söin täydellisesti tai mahduin tiettyihin vaatteisiin tai kyykkäsin salilla tietyn verran ja jossa tunsin olevani mitätön kun kaikki vastakkainen vihdoin tapahtui. Kehoni väsyi niin että se ryhtyi kiukuttelemaan oikein toden teolla saadakseni minut pysähtymään. Jotta se saisi vihdoinkin levätä, palautua siihen missä sillä on kaikkein parhain olla. Ja sen kiukuttelun keskellä koitin vielä epätoivoisesti pitää kiinni luomastani kuvasta.

“Minulla on kaikki hallinnassani. Tämä ei ole minun syytäni. Pidän lupaukseni, pidän kuvani. Olen ollut lomalla. En (muka) välitä. Treenikausi alkaa kohta taas.”

Ja huonona onnena, kun olin laihimmillani (en terveimpänäni), sain vielä kuulla entiseltä poikaystävältäni, että en ole vieläkään hyväksytty kehoni kanssa, että en ollut tarpeeksi – en riittänyt silloinkaan. Se iski niin syvälle ja niin helposti että kesti pari viikkoa tajuta kuinka sisälläni velloi vain syvä hämmennys, turhautuneisuus ja viha. Siitä lähtien totuus teki kaikkensa että se saisi minut heräämään siihen että vahingolliset selviytymiskeinoni eivät enää tehonneet. Ahmin itseeni sen kaiken mitä koin että olin jäänyt paitsi ja hain epävarmuuteeni, eksyneisyyteeni ja häpeääni lohdutusta ruuasta. Tein sitä salaa, muilta piilossa, koska kuvittelin että jos muut eivät tiedä siitä voin uskotella itsellenikin että niin ei koskaan tapahtunut ja rangaista itseäni salilla myöhemmin kolme kertaa armottomammin. Näin jopa unia jotka toistivat sitä samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen – söin ja ahmin, häpesin, rankaisin, tunsin ahdistusta, lohdutin itseäni ja söin.

Lopulta pahoinvointini vei minut tähän pisteeseen jossa en voinut sulkea enää silmiäni siltä ja uskotella itselleni jotain muuta.  Se oli tasan parin sekunnin kestävä valaistuminen ja näin miten oma ylpeyteni oli pidättänyt minua puhumasta näistä asioista aikaisemmin. Ylpeydessäni pidin siitäkin kuvastani kiinni että “Minä ainakin olen niitä naisia jotka ovat täysin sinut itsensä kanssa. Se on heikkous hävetä itseään, niin monet naiset tekevät sitä, mutta en minä, ikinä.” Se ylpeys on vain vahvistanut sitä kiduttavaa häpeän ja syyllisyyden kierrettä ja pitänyt minut kiinni uhrin asemassani. Siksi en ole hakenut aikaisemmin apua. Sen takia olen vain itsepäisesti pitänyt kiinni itseluodustani imagostani jota olen ollut niin hyvä valehtelemaan suuremmaksi – sekä muille mutta eniten itselleni.

Tämä saa nyt riittää. En jaksa enää käyttää näin montaa naamiota. Mokasin. Emä-mokasin. Ja haluan nyt oppia siitä ja nousta jaloilleni. Haluan kertoa että en halua enää olla mitään erityistä. En halua olla urheilija, graafikko, taiteilija, aina iloinen, terveysintoilija, onnistuja, hippi tai mitä tahansa niistä sanoista mitä olen sanonut identifioidakseni itseni edes joksikin kun sisälläni olen tuntenut että olen hyvin vähän mitään niistä. Haluan vain olla. Koska vihdoinkin ymmärsin että minussa on kaikki adjektiivit, joka ikisellä kielellä mitä tästä maailmasta löytyy ja siltikin minä olen aina yksi verbi – olla.

Tästä edespäin haluan keskittyä entistä intohimoisemmin oman sisimpiäni todelliseen rikastuttamiseen, en siihen miten kauniisti ulkokuoreni osaan koristella rikkaan näköiseksi. Se on ollut vain vahingollinen selviytymiskeinoni, mitä haluan nyt on kehittää siunaavaksi elämisentavaksi. Haluan kasvattaa enemmän rauhaa, myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä itseäni kohtaan. Rakastaa kuvieni takana seisovaa pientä, herkkää ja hämmentynyttä ihmistä. Luoda ja kohdata sitä onnistumista, hyväksyntää ja rohkeutta itseni sisältä enkä muiden sisältä. Että tiedän riittäväni itse itselleni ilman illuusioita ja sen kautta voin olla myös riittävä muille, rehellisempi, avoimempi ja alastomampi.

Lopetan myös treeniasioista puhumisen nyt. Sanon jos kysytään, mutta ylimääräinen, turha pälpätys loppuu kokonaan – toivottavasti myös muidenkin egokeskeisten asioiden suhteen. Että ei tarvitse sanoilla enää ihan niin paljon paikata tai peitellä asioita joita koen miinuksiksi itsessäni. Tämä vapauttaa minut kohtaamaan rauhassa sisäiset demonini ja kuulemaan paremmin sen mitä oikeasti haluan.  Ja ainakin tämä on nyt kirjoitettu mustana valkoiselle, eikä vain pääni sisäisiin ailahteleviin aaltoihin, joka on kuin yrittäisi sanella rantahiekkaan totuuksia vain nähdäkseen niiden huuhtoutuvan mereen hetkeä myöhemmin.

Ryhdyn kasvattamaan sydäntäni hyväksymään sen mitä on nyt, tässä hetkessä. Ei huomenna, ei eilen. Vaan mitä minulle kuuluu nyt. Sinulta pyydän vain sitä mitä haluan antaa takaisin:
Jos näet minut laihempana tai lihavempana, sairaampana tai terveempänä päiviä, viikkoja tai kuukausia tämän kirjoituksen jälkeen…niin näe minut niin kuin silloin olen. Siinä ikuisessa “tässä hetkessä”  jossa asuu ainainen potentiaali muutokseen. Minä en enää jaksa selitellä tai pyytää anteeksi.

Joten jos näet minut, niin näe minut niin kuin silloin olen. Minäkin haluan nähdä sinut niin kuin sinä olet.

Compassion

Kiitos ystäväni teidän siunauksista
Haluan vain kiittää niitä ystäviäni jotka ovat sinnikkäästi nähneet minun sisälleni, eivätkä niihin asioihin joita koitin niin uutterasti maalailla ulkopuolelle. Jotka ovat rakastaneet minua laihana että pyöreänä. Voimakkaana että heikkona. Ja ovat nähneet minut kauniina naamioideni takaakin.

Eniten haluan kiittää tässä sinua J. Sinä olet avannut sisälläni niin monia salaisuuksia pyyteettömän rakkautesi kautta. En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan kuinka rauhassa sielu voi lepää, kun se saa vain levätä. Olet villi sielunsisareni.

Ja haluan kiittää isääni joka vuosien jälkeen tajusi pyytää anteeksi samalla antaen minun kuroa kiinni kosketustani sisäiseen lapseeni joka niin syvästi tunsi (ja edelleenkin ajoittain tuntee) itsensä turhaksi ja ei yhtään tärkeäksi. Scott, Norman, Mohini, Laura ja Kari olette kaikki olleet ohjaamassa minua oikealle tielle ja olen ollut niin siunattu löytäessäni niin viisaita, vanhempia opettajia elämääni kuin te.

Teidän ja itsenikin ansiosta uskallan sanoa nämä asiat, lopettaa vahingolliset tapani selviytyä ja uskoa että näin sopivasti keskeneräisenä olemisessa asuu suuri potentiaali muuttua jokaisessa hetkessä.

“Truly, our biggest fear is not that we are incapable, our biggest fear is that we are powerful beyond imagination.”